Tilhikukkulan tilan tapahtumia #6
Ja..... hyvät lukijat, tässäkö on TTT:n päätösosa? Tiedän olevani ärsyttävä, mutta uudet seikkailut odottavat, jos en toisin päätä. Ehkä kuulemme Siriasta ynnä muista vielä, saa nähdä! Odotan sitä hetkeä itsekin innolla :) Mutta alappas painua lukemaan.
Sydämeni pysähtyy hetkeksi. Enää en tiedä mitä sanoisin. Kaikki sanat valuvat sadeveden mukana minusta pois, imeytyvät maahan, ja ennen kuin edes huomaan, ne ovat poissa, ulottumattomissani. Odotan sydän kurkussa kuulevani jotain, sitten: "Tämä vastaaja kuuluu henkilölle…" Huokaisen. Osittain helpotuksesta, osittain pettyneenä. Nyt voin taas hengittää, ja sydämeni takoo hillittömästi. Mitä oikein kuvittelin? Että soittaisin hänelle, kysyisin, mennäänkö naimisiin? Mistä voin tietää, onko hänellä jo vaimo ja vaikka lapsia? Pudistelen päätäni. Olin taas kerran typerä. Irrotan kännykästä akun, hautaan sen syvälle papereiden alle ja nyin hiuksiani turhautuneena. Marssin ulos sateiselle pihamaalle ja yritän huutaa, mutta suustani kuuluu vain surkea nyyhkäisy. Paine rinnassani ei helpota, joten pakenen navettaan ja alan retuuttaa heinäpaaleja ylös parvelle. Vietän sen työn parissa loppuillan, sitten hoidan nopeasti eläimet ja menen lihakset väsyneenä ja joka paikka kipeänä sisälle, asetan akun takaisin kännykkääni ja käynnistän sen. Pudistelen epäuskoisena päätäni. Tasan yksi soitto, tasan yksi viesti. Molemmat numerosta, jota en ole tallentanut, mutta jonka muistaisin ulkoa ikuisesti. Viesti on lyhyt.
"Olit soittanut. Olen vuosia odottanut että näkisin sinut, missä olet ollut? -Leevi." Hymyilen ja korvissa alkaa soida, silmissä sumenee. Eihän tämä tarkoita vielä mitään, mutta olen niin iloinen että olen nyt tehnyt jotain asian eteen. Hätkähdän, kun puhelin piippaa. "Lähdetkö karkuun jos kerron jotain mitä olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten?" Näpyttelen nopeasti vastauksen: "Samoin. Kerro. -Siria."
Viestittelemme yöhön asti. Sovimme että Leevi tulee käymään paikkakunnallani ensi sunnuntaina. Nukahdan työhuoneeni lattialle kännykkää kouraani rusentaen, en voi päästää irti. Ensi kertaa moneen vuoteen tunnen olevani kännykkäriippuvainen.
Aamulla en voi liikkua, olen niin jumissa. Puristan edelleen kännykkää kädessäni. Mietin, oliko eilinen vain unta, mutta luettuani kaikki viestit, joita on varmaankin satoja, vakuutun siitä, että totta se oli. Olen niin onnellinen ja vaikka joka ikinen lihas kehossani huutaa, en välitä, kuljen pää pilvissä koko päivän.
Cecilia