Tilhikukkulan tilan tapahtumia #5

Taas toivottiin pian uutta jaksoa, ja tässä se nyt on. Rehellisesti sanottuna nautin tän kirjoittamisesta. 

Catkin kolistelee hermostuneena kuljetusvaunussa. Yritän hymyillä Linnelle, kun puristan hänen kättään kauppojen päätteeksi. Yritän katsoa häntä silmiin, vaikka hän näkee kosteat, yhteen liimautuneet ripseni. Yritän seistä suorassa vaikka kaikki mitä tällä hetkellä kaipaan on kaatua maahan ja vajota epätoivoon

taas vaihteeksi. Sitten kuulen itseni sanovan jotain mitä ei koskaan olisi pitänyt sanoa.

• Haluaisitteko kahvia?

Linnen kasvot kirkastuvat ja hänen minua vuoden nuorempi sisarenpoikansa Rasmus, joka on kuskina mukana, nyökkää hymyillen. Outo aavistus valtaa hetkeksi mieleni, sysään sen syrjään. Menemme sisälle, ja laitan kahvin tulemaan liedelle. Kaadan sitä heille kahdelle, minä juon kylmää vettä.

Istumme pöydän ääressä, minä hiljaa, Linne juttelee Rasmukselle innoissaan, suunnittelee jotain uutta toimintaa kun Catkin tulee olemaan mukana yrityksen kuvioissa. Minulla on ulkopuolinen olo oman taloni sisällä. Yhtäkkiä hiljenee ja he tuijottavat minua odottaen. Hätkähdän, minulta selvästi odotetaan vastausta johonkin.

• Anteeksi, en kuullut.

• Kysyin vain, eikö sinulla ole vähän tympeää ja raskasta pyörittää näin isoa tilaa yksin? Rasmus kysyy mairealla äänellä ja katsoo suoraan minuun pöydän yli. Tuijotan vastaan kylmä ilme kasvoillani, mietin mielessäni, miten hän kehtaa.

Mieleni huutaa "hyi olkoon" mutta pakottaudun pysymään kohteliaana.

• Ei ollenkaan, vastaan.

• Ystäväni ja sisarukseni auttavat minua aina kun tarvitsen.

Rasmus katsoo edelleen suoraan minua kasvoihin, Linne katsoo ensin minua, sitten Rasmusta, sitten taas minua ja taas Rasmusta. Hän hymyilee rohkaisevasti sukulaispojalleen. Tajuan, että he ovat suunnitelleet tämän. Raivostun täysin, mutta pysyttelen hiljaa. En voi antaa nyt tunteilleni valtaa. Vilkaisen kelloa, se on viisi. Ulkona alkaa jo vähän hämärtää, pilvet ovat harmaat ja enteilevät sadetta, tuuli yltyy, illalla myrskyää. Huokaisen mielessäni kiitoksen jonnekin tuonne ylös, tämä tuli juuri sopivaan aikaan.

• Luulen että teidän olisi parasta lähteä. Tänään on tulossa myrsky, ja teillä on hevonen kyydissä. Minunkin on vielä tehtävä töitä, sanon voitonriemu äänestäni kuultaen. En välitä. Oikeasti minulla on hommia vain tunniksi, mutta sitähän heidän ei tarvitse tietää.

• Ehkä voisimme jäädä yöksi? Meillähän on ollut niin mukavaa. Vai mitä, Rasse?

Linne hymyilee ällöttävästi minulle. Rasmus nyökkää heti, ja hymyilee minulle. Silloin minulla napsahtaa lopullisesti. Nousen ylös jakkaraltani, suoristan koko 157-senttisen vartaloni, tiedän näyttäväni pelottavalta sillä hetkellä. Nojaan pöydän yli ja sähisen suoraan vasten heidän kasvojaan:

• Ulos! Ettekö saaneet jo mitä halusitte? Te lähdette nyt kotiin, eikä takaisin ole tulemista. Ensi kerralla päästän hanhet irti. Häipykää! Murisen viimeiset sanat, pelkään vähän itsekin ääntäni. Mutta se toimii, he alkavat vihdoin ymmärtää.

Säälin hieman heidän ammottavia silmiään. He nousevat kankeasti pöydästä, Linne jättää halveksivasti setelit pöydälle. Maksun Catkinista. Ei voi enää mitään. He laittavat kengät jalkaan, hyppäävät autoon ja näen Rasmuksen keskisormen ilmestyvän ikkunasta ennen kuin he lähtevät pihasta. Hymähdän. Säälittävää. Silloin, tuntiessani itseni voittamattomaksi, päätän, että jos minulla on minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa asiaan, en enää kauan ole täällä yksin. Kaivan ruskean, nahkaisen kirjaseni esiin ja näppäilen kännykkään numeron, jota en koskaan ennen ole näppäillyt. Leevi vastaa heti.

Cecilia :D