Tilhikukkulan tilan tapahtumia #4

Tänään eräs tärkee muruli (<3) sanoi mulle että odottaa kovasti jatkoa Tilhikukkulalle, ja mulla on ollut aikeissa kirjoittaa tämä jakso, en vaan oo tiennyt yhtään mitä tähän laittaisin. Otin sitten vaan itseä niskasta kiinni ja kirjoitin, ja kai siitä tuli ihan julkaisukelpoinen. En ala mitään muokkailemaan tästä, laitan tämän aidon ja alkuperäisen version tänne, ja saatte kuormittaa aivojanne ihan huolella :3

(Kyllä mää oikeesti tykkään kirjoittaa tätä sarjaa, en vaan saa aikaiseksi ;))

On syksy. Kirjoittaessani tätä työhuoneessani näen hieman sumeasti kostean ikkunan läpi, kuinka keltaiset lehdet kieppuvat tuulen mukana, ja laskeutuvat järven väreilevään pintaan, liimautuvat siihen. Pysähtyvät. Hirvihyökkäys on ollutta ja mennyttä. Poliisien hoideltua hirvi pois päiväjärjestyksestä kysyin, saanko pitää sarvet itselläni, muistona. Sain. Kiinnitin ne eteiseen, ja ripustin niiden alapuolelle tammipuisen kyltin jossa lukee:

minne matka – en tiedä

annan tuulien viedä

Sain koirille jyrsittäväksi myös hirven jalat. Yksi poliiseista oli hirvimiehiä, ja hän otti lihat ja taljan. Kaikki on hyvin, yhtä asiaa lukuun ottamatta. Catkin, pieni pajunkissani kammoaa nykyisin maastopolkuja, hirven hajua ja kaikkea muuta, mistä se muistaa hirven. Olen viikkojen harkinnan jälkeen päättänyt myydä sen uuteen kotiin, missä sen ei tarvitse pelätä. Tunnen erään naisen, joka on ollut jo vuosikaudet kiinnostunut Catkinista ja ainakin vielä puolisen vuotta sitten olisi halunnut ostaa sen. Nainen, Linne nimeltään on viisikymppinen nainen, luonteeltaan rento ja ihan mukava, vaikkakin vähän ylimielinen ja puhuu lakkaamatta. Hänellä on eläinterapiaa tarjoava yritys, ja luulen että se voisi olla Catkinin juttu. Alan etsiä Linnen puhelinnumeroa ruskeasta nahkakantisesta kirjasta. Pääsen L:n kohdalle ja hidastan vauhtia. Yhtäkkiä näen siellä nimen, jota ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla siellä. Järkytyn, sydämeni kiihdyttää nollasta sataan ja tuijotan tyhjään, ympärilläni on vain mustaa, mustaa. Kehoni tuntuu jääkylmältä, sitten se hohkaa kuumana, käyn läpi kaikki mahdolliset tuntemukset parin sekunnin aikana. Miksi, miksi miksi? Mieleni ei keksi sopivaa vastausta kysymykselle. Sitten näen taas pikkuhiljaa kirjan sivut, yritän rauhoittua. Häpeän reaktiotani, vaikka olen yksin. Löydän Linnen numeron ja muutaman tuuttauksen jälkeen hän vastaa.

• Leevi, tokaisen puhelimeen, ja molemmissa päissä puhelua vallitsee hämmentynyt hiljaisuus. Kohta Linne rikkoo sen.

• Leevi? Puhuisitko selvemmin. En minä tunne ketään Leeviä. Mikä homma tässä nyt on kun tämä saa sen kuulostamaan ihan naisen ääneltä…

Linnen ääni vaimenee, hän yrittää selvästi etsiä syytä puhelimesta. Rykäisen ja yritän uudelleen.

• Ei kun Siria. Komensin tuossa äsken koiraa, valehtelen onnistuneesti ja yritän kuulostaa reippaalta ja iloiselta.

• Ai Siria! Sitä minäkin että kuka kumma Leevi minulle soittaa, Linne pyrskähtää nauruun ja uskoo kaiken.

• Niin sitä minä vain aloin soittamaan tuosta Catkinista, ehdin aloittaa kun Linne jo keskeyttää.

• Catkinista? Oletko sinä nyt myymässä sitä?

• Kun on käynyt sellainen tilanne että en voi täällä sitä enää pitää. Niin ajattelin sinulle soittaa ja kysyä -

• Milloin vain haluat, milloin vain haluat! Heti iltapäivällä? Minä soitan kymmenen minuutin päästä, pitää kysyä tuolta isännältä että milloin auto on valmis…

Linne päätti puhelun. Minä jäin istumaan laiturille, minne olin puhelun aikana harhaillut. Tuijottelin mustaan veteen ja lupasin itselleni itkeä illalla. Väsyttää, itkettää, harmittaa. Tuijotin sileää pintaa, joka hajosi kun pyyhkäisin kädelläni sitä, tuijotin valkoisia valopalloja järven pinnassa, jotka olivat kuin helmiä, ja tumman pilven reunaa, joka oli kuin kalleinta kultaa… Silloin ensimmäiset pilvet repesivät ja itkivät päälleni, minä itkin niiden kanssa ja jäin makaamaan kostealle laiturille, kosteat hiukset takussa pään alla, silmissä sokeus, kielellä kyyneleitä, korvissa ääni jota en voi koskaan unohtaa…

Mitä ihmettä oikein teen kun hankkiudun kirjoittaessa näin hankaliin tilanteisiin että en tiedä ollenkaan miten siitä jatkaa?! Oonko kenties vähän hölmö? Ei kai se niin ole, haluan vaan julkaista rakkaille lukijoilleni parhaat palat mun omalaatuisesta mielestä :D Kommentoikaahan jookos

Cecilia