Tilhikukkulan tilan tapahtumia #3

Jatkoa edellisestä... ->>>

Jähmetyn hetkeksi. Sydämeni jyskyttää ja veri kohisee korvissani. Silmäni ovat ammollaan kauhusta, katseeni pyyhkii hitaasti mökin seinustoja, etsien jotain millä puolustautua. Vanhan kaappikellon heiluri, ruosteinen, vääntynyt saha, luuta... Kuulen kuinka hirvi vääntää sarvillaan oven kuluneita lautoja, ne pettävät kirskuen. Ääni kannustaa jalkani liikkeelle ja menen pieneen sotkuiseen makuuhuoneeseen, silmäilen vauhkosti tavarakasoja, eri mahdollisuuksia selviytyä. Puukkoja, kynttilänjalka, ratsupiiska, mutta ei mitään millä voisin pärjätä hirveä vastaan. Ainoa mahdollisuuteni tällä hetkellä olisi ase, mutta tietenkin kaikki sellainen on viety täältä pois jo kauan sitten.

En voi vaarasta huolimatta vastustaa kiusausta käydä katsomassa eteiseen. Kävelen hitaasti likaisen lattian poikki eteiseen. Oven keskellä on ammottava reikä, hirven haju tuntuu voimakkaana täällä. Näen hirven etujalat ja rinnan reiästä, se seisoo portailla ja odottaa, hengittää raskaasti. Tuijotan rikkinäisestä ovesta peloissani tuon valtavan eläimen polvia. Silloin tajuan. Meillä ei ole mitään hätää niin kauan kuin pysymme talon suojissa. Hirvi ei tule mitenkään mahtumaan ovesta sisään, joko ovi on aivan liian pieni tai hirvi aivan liian iso. Silmissäni sumenee hetkeksi, olen helpottunut. Hoipertelen seinänvieriä pitkin Carkinin luokse ja taputan sitä rauhoittavasti. Se seisoo edelleen korvat luimussa peräseinän vieressä epäluuloisen näköisenä, sekin on kuitenkin jo vähän rauhoittunut, se huomaa että minä en enää pelkää. Nyt meidän täytyy vain odottaa. Päätän aikani kuluksi tutkia tavaroita, joita makuuhuoneessa on. Makuuhuone on pieni, siellä on yksi ikkuna, josta ei juuri näy läpi ötököiden ja pölyn takia, kamiina, hiirien asuttama homeinen sänky, pieni kirjahylly ja lipasto. Lattialla on älyttömän paljon tavaraa, ehkä joku on pitänyt tätä autiotaloa jonkinlaisena varastona, johon laittaa kaikki tavarat romahtaneista ulkorakennuksista. Osa tavaroista lattialla on muovipusseissa ja pahvilaatikoissa, niitä en ala penkomaan, mutta tutkin kirjoja joita hyllystä löytyy. Kirjoja on vähän, ehkä kymmenen. Ei mitään kovin erikoista, Raamattu, Katekismus, pari virsikirjaa ja joitakin sota-ajan kirjoja, yksi luultavasti itse tehty kirjaksi sidottu kasvikokoelma. Asetan kirjat takaisin hyllyyn ja siirryn lipaston kimppuun. Avaan varovasti sen ylimmän laatikon ja pidätän hengitystäni hajujen varalta. Pettymyksekseni laatikko onkin tyhjä, työnnän sen takaisin kiinni ja vedän seuraavan laatikon auki. Siellä on vaatteita, paksu takki, käsineet ja huivi. Pohjalla olisi vielä lisää, mutta juuri nyt erilaiset talvivaatteet eivät ole minulle kiinnostavinta maailmassa, joten siirryn taas seuraavaan laatikkoon. Siellä on kirjeita, minimaalisen pieni hajuvesipullo, sormusrasia ja tummuneita hopeahaarukoita. Avaan sormusrasian, se on ulkopuolelta mustaa samettia, sisäpuolelta viininpunaista satiinia, ja on ollut varmaankin joskus todella kallis. Sisältä löytyy kapea, kultainen sormus, jossa on pieni, hohtavanvalkoinen helmi. Sovitan sitä sormeeni, se sopii täydellisesti. "Ehkei kukaan saa tietää jos pidän tämän itselläni", käy mielessäni, mutta jätän sormuksen sinne minne se kuuluu. Sitä paitsi, mitä minä sormuksella tekisinkään. Nuuhkaisen vielä hajuvesipulloa, se haisee kamalalta. Kirjeistä en saa mitään selvää, ne ovat hapristuneet, kastuneet ja muste on levinnyt ajan saatossa, muutenkin käsiala on pientä ja tiheää. Jätän ne suosiolla rauhaan ja istahdan sängyn reunalle, silmäni lasittuvat ja pystyn näkemään mielessäni vain yhden asian, kultaisen helmikoristeisen sormuksen.

Havahdun haaveistani, huomaan tuijottavani suoraan lipaston päällä istuvaa vanhaa puhelinta. Sellaista, jossa on pitkä, kierteinen johto ja johon pyöritetään numerot ja johon vastataan nostamalla luuri. Tässä talossa ei koskaan ole ollutkaan sähköä, mutta puhelin täällä on, kuka tietää miksi. Ehkä vain näön vuoksi, mutta sillä ei ole nyt väliä. Käteni vaistomaisesti alkaa hapuilla kännykkää reisitaskustani, siellä se kerrankin on. Käynnistän sen, vanhan kunnon Nokia 3310:n ja tiedän että minun pitäisi nyt soittaa mutta en muista minne. Hengitän syvään, lasken kymmeneen ja rauhoitun. Näppäilen hitaasti 112, kohta hätäkeskuksesta minulle luvataan lähettää apua mahdollisimman pian, poliisi tulee ampumaan hirven. En voisi olla huojentuneempi. Loppupuhelun ajan vain nauran, olen aivan herpaantunut ja istun lattialla romujen seassa. Joudun luultavasti odottamaan tunnin tai toisenkin, mutta kestän sen kyllä kaiken tämän jälkeen. Tästä piti tulla mukava metsälenkki, mutta olenkin päätynyt hevosen kanssa autiotaloon turvaan hirveltä. Räjähdän nauruun, mutta hiljenen kun muistan ovella seisovan hirven...

Toivottavasti kelpasi, tää ei ole nyt mitään uskottavinta tarinaa mutta uskokoon ken haluaa :D

Cecilia