Tilhikukkulan tilan tapahtumia #2
Huh, tällä kertaa vähän hurjempaa jaksoa luvassa, ja jätän teidät vähän odottamaan jännityksellä uutta jaksoa!
Joka aamu herään puoli kuudelta, juoksen kivilaatoista tehtyä polkua pitkin suoraan laiturille ja sieltä pää edellä järveen. Sukelleltuani viimeisetkin unen rippeet silmistäni käyn saunalla aamupesulla, syön aamupalaksi munakkaan ja omenan ja menen pukemaan työvaatteet päälleni. Teen pitkistä hiuksistani kostean, tiukan solmun takaraivolleni, astun työkenkiini, ja kirsikaksi kakun päälle vedän Tilhikukkulan tilan logolla varustetun luottolippiksen päähäni. Tässä vaiheessa kello on yleensä suunnilleen puoli seitsemän. Lisään tuvan isoon puuhellaan puita ja painun pihalle.
Tänään on vielä hämärää, usva leijailee järveltä, ilma on kylmä ja kostea. Iho menee kananlihalle ja päätän aloittaa hommat heti lämmetäkseni. Käyn heittämässä hevosille aamuheinät pihattoon, vien lehmillekin heinää, täytän kissojen vesikupin ja kanien vesipullot, kanat, ankat, hanhet ja kalkkunat saavat täydennystä ruokinta-automaatteihin, jyviä kyyhkysille, vaihdan lampaiden ja vuohien vedet ja lisään heinää. Kun olen hoitanut kaikki eläimet muuten, otan hevoset yksitellen käytävään ja harjaan ne huolellisesti. Sitten vien kottikärryillä lantalaan eläinten yölliset jätökset ja olenkin jo valmis. Kello on nyt vartin yli yhdeksän ja nyt olen vapaa päivän ajan. Päätän lähteä ratsastamaan, ja käyn saunalla vaihtamassa ratsastusvaatteet, eli fleecetakin ja ratsastushousut. Koirat juoksevat vanhasta ladosta, niiden omasta valtakunnasta, luokseni kun tulen saunalta ja kohta ratsastushousuni ovat valkoiset koirankarvasta. Rapsuttelen koiria jonkin aikaa, sitten letitän jo melkein kuivat hiukseni ja vedän ratsastuskypärän päähäni. Haen Catkinin ulkoa ja annan sen seistä vapaana käytävässä. Catkin on hevosista hyvätapaisin, se on pieni lemmikkini, valkoinen pajunkissa. Catkin on rodultaan islanninhevonen, se on täysin varma maastossa. Pieni pajunkissani seisoo kiltisti paikoillaan, kun nostan sen selkään lännensatulan, laitan sille suitset päähän ja puhdistan vielä kerran sen kaviot. Sen silmät loistavat innosta, se tietää pääsevänsä maastoon. Se astelee reippaasti vierelläni kun talutan sen ulos. Talutan sen keskelle pihaa, satula narahtaa kun nousen tottuneesti sen selkään ja annan sille merkin lähteä liikkeelle. Catkin ravistaa harjaansa ja lähtee reippaaseen käyntiin. Sen toinen korva osoittaa suoraan eteenpäin, toisella se kuuntelee minua. Se odottaa käskyä kovempaan vauhtiin. Järven rantaa pitkin, metsän puolella, kiemurtelee polku. Se kutsuu meitä kahta taas syvemmälle. Tiedän minne se johtaa, nimittäin Vetehislampeen laskevan pienen joen rannalla on kauan sitten ollut hieno, iso tila hirsirakennuksineen ja eläinaitauksineen. Se on mielenkiintoinen paikka ja sinne on vain viitisen kilometriä. Kannustan Catkinin laukkaan lehtien ja neulasten peittämällä polulla. Kauniit maisemat vilisevät silmissäni kun laukkaamme täyttä vauhtia, molemmat nauttien sydämensä kyllyydestä.
Yhtäkkiä Catkin pysähtyy ja vilkuilee huolestuneen näköisenä ympärilleen. Paiskaudun vasten sen kaulaa, ja sitten minäkin haistan sen. Hirven haju leijailee voimakkaana ympärillämme. En tiedä, mistä se tulee, tiedän vain että haju on tuore, ja että hirvi on nyt jossain täällä, aivan lähellämme. Ehkä se näkee meidät, vaikkemme me näe sitä. Lopulta Catkin uskaltautuu astumaan yhden askelen, sitten toisen. Haju katoaa sitä mukaa, kun kävelemme kauemmaksi. Kuulen jo joen äänen kauempaa, olemme aivan lähellä vanhaa tilaa. Sitten kuulen rytinää ja mylvähdyksiä kauempana takanamme. Käännän pääni mahdollisimman nopeasti, ja näen aivan tarpeeksi. Minun ei tarvitse painaa edes pohkeitani Catkinin kylkiin, se lähtee kuin rasvattu salama. Silmiäni kirvelee, en tajua enää mistään mitään, vauhti on aivan liian kova. Seuraavan kerran olen tilanteen tasalla, kun Catkin vihdoin tilan pihassa hidastaa ja kuulen rytinän koko ajan lähestyvän. Alan melkein panikoida, mutta tajuan että en mitenkään voi antaa pelolle valtaa juuri nyt. Pysäytän pakolla Catkinin, nousen ratsailta, otan suitsista kiinni ja talutan hevosen nopeasti vanhan talon ovelle, kiviportaita ylös. Sen verran Catkin minuun luottaa, että ei ihmettele touhujani vaan tottelee kiltisti, vaikka sen silmät pyörivät vauhkona päässä. Avaan oven, se ei ole lukossa, hätistän hevosen sisälle, tunkeudun itsekin eteiseen, paiskaan oven kiinni ja säppiin juuri ajoissa nähdäkseni oven viereisestä ikkunasta raivohullun hirven ryntäävän perässämme portaita ylös ja näen ikkunasta sen valtavat sarvet ja punertavat silmät tuijottamassa minua suoraan silmiin. Kaadun säikähdyksestä istualleni, vetäydyn raskaasti hengittäen varovasti eteisen ovesta tupaan minkä peräseinän vieressä Catkin seisoo jäykkänä kuin patsas. Nousen seisomaan ja yritän rauhoittua vähän. Hengitän syvään ja menen rauhoittelemaan pientä hevostani. Juuri, kun tunnen sen lihasten vähän rentoutuneen, kuulen eteisestä rysähdyksen, kun hirven sarvet iskeytyvät lahoa ovea vasten. Huudan ääneen, etsin katseellani jotain, mikä voisi vielä pelastaa meidät…
Ääk, mitähän Sirialle ja Catkinille nyt tapahtuu? Selviävätkö he hengissä? Se selviää seuraavassa jaksossa...
>:) Ilkimys Cecilia