Tilhikukkulan tilan tapahtumia #1

Taas jotain hassua höpsötystä jostain unelmien elämästä. Tästä alkaa uus sarja, Tilhikukkulan tilan tapahtumia! Tervetuloa seuraamaan Tilhikukkulan tilan tapahtumia! Ja kiitos jo etukäteen jos kommentoit >:) pliis kommentoikaa

Tässä ensiksi hieman tietoa Tilhikukkulan tilasta:

Tilhikukkulan tila sijaitsee kuvitteellisella Tilhikukkulalla, jonka nimi on tullut siitä, kun talvisin kukkulalla kasvavissa pihlajissa on kymmenittäin tilhiä herkuttelemassa. Tila myy lihaa, kasviksia, eläinten rehua, käsitöitä, eettisiä turkistuotteita, puuta, elämyksiä ja joskus kaninpoikasia lemmikiksi. Tilan omistaja Siria Tilhi käy myös tarvittaessa naapuritiloilla auttamassa vaikkapa lehmän poikimisessa, keritsemässä lampaita ja niittämässä peltoja. Tilalta saa oikeastaan ihan kaiken tarvittavan. 

Tilhikukkulan tilaan kuuluu maata noin 20ha ja noin puolet siitä on metsää. Tilan vieressä on järvi, nimeltään Vetehislampi. Tilan rakennuksiin kuuluu päärakennuksen ja talousrakennusten lisäksi iso kivinavetta, neljä aittaa ja iso kasvihuone. Eläimiä tilalta löytyy melkein joka sorttia: viisi hevosta, kaksi lehmää, lammaslauma, vuohia, kanoja, ankkoja, hanhia, kalkkunoita, kyyhkysiä, kaneja sekä tietysti kissoja ja kaksi koiraa. 

Tilhikukkulan tilan omistaja Siria Tilhi on 25-vuotias nainen, jääräpäinen ja suomalaisen sisukas kaikissa tekemisissään. Hän osaa hieroa kauppaa, hoitaa tilan fyysiset- ja paperihommat ja viihtyy erilaisten ihmisten seurassa, ja ihmiset yleensä pitävät myös hänestä. Siria on uusien ihmisten seurassa vakava naamaltaan, mutta heittää huomaamattoman pieniä, hauskoja sutkauksia ja nauttii sarkasmista ja ihmisten hämmentämisestä. Erityiset tilanteet ja ihmiset saavat hänet kuitenkin hymyilemään ja hänen äänekäs räkätyksensä on iloista kuultavaa. Sirialla on viisi ystävää, jotka asuvat hienossa hirsimökissä viidestään. Sirian elämä on vienyt vähän eri teitä, mutta hän vierailee ystäviensä luona mahdollisimman usein. He kuusi kutsuvat itseään "Metsämökkiläisiksi".

Pakettiauto ajaa pihasta pois, heilautan vielä kättäni asiakkaalle ennen kuin auto katoaa mutkan taakse pölypilveen. Hypistelen kahisevia seteleitä sormieni välissä. Nautin niiden tuoksusta, väreistä ja kiiltävistä yksityiskohdista nyt kun vielä voin. Näillä, heinäpaaleista saamillani rahoilla aion nimittäin ostaa uuden uroskanin tuotantokaninkasvatushommiin. Haistelen seteleitä vielä muutaman kerran, sitten taittelen ne ja laitan ne työhousujen pieneen taskuun. 

Vaihdettuani vaatteet hyppään rakkaan Suzuki Jimnyni rattiin, painan kaasua ja suuntaan kohti kaninkasvattamoa. Olen ostanut kyseisestä paikasta monet muutkin kanini ja tiedän että voin luottaa siihen, että tulevien poikasten isä on terve ja vahva kani. Vajaan tunnin matkan jälkeen kaarran upean vanhan maatilan pihaan. Päärakennuksen suurista pariovista astuu ulos Venla Hurme, kasvattamon omistaja. Hänen oranssit, pitkät, aaltoilevat hiuksensa hulmahtavat, kun hän hyppää kuistin kolme porrasta yhdellä harppauksella. Hänellä on päässään smaragdinvihreä lintukuviollinen huivi ja farkkuhaalari ruutupaidan päällä. Jalassaan hänellä on - kuten aina - liian isot, keltaiset crocsit. Venla marssii reippain askelin ison ruohokentän läpi, lipputangon ohi ja melkein ennen kuin olen ehtinyt edes ulos autosta, hän rutistaa minua tiukasti, tunnen hänen hengityksestään hymyn, haistan hänen vaatteissaan makean heinän tuoksun, ja kun hän päästää irti, näen hänen tutut, isot, haalean sinivihreät silmät jotka loistavat innokkaasti, ja joita kehystävät valkoiset, pitkät ripset. 

- Miten menee, tervetuloa! Viime kerrasta onkin jo aikaa! Venla alkaa juttelemaan iloisesti samalla kun kävelemme kohti punaista aittarivistöä, mihin kaneille on rakennettu lähes kuninkaalliset tilat. Aittojen takana levittäytyy tyyni Usvajärvi. Kaukana näkyy yksinäinen vene ja sen kyydissä mies, ongensiima vedessä. Se on Venlan mies, Viljami. Kuulen pihan toiselta laidalta oven kolahduksen. Leikkimökin ovesta ilmestyy 6-vuotias Salla, Venlan ja Viljamin vanhin lapsi. Hänellä on siniset silmät, valkoinen tukka ja ruskettunut iho. Salla huomaa minut ja juoksee täysillä syliini. Vaikka hän on jo iso tyttö, hän tykkää olla sylissä. 

Venla avaa aitan oven, sen aitan, jonka ovessa lukee hieman ruosteisella metallilevyllä kultaisin kirjaimin "PRINSSIT". Astun päätäni varoen aitan kynnyksen yli. Kaikki aitan sisällä on valkoista, kirkasta ja avaraa.  Yksityiskohdat ovat vaaleansinisiä ja kultaisia. Nousemme portaita pitkin aitan yläkertaan ja Venla menee yhteen seinustalle rakennetuista häkeistä. Häkin ovessa lukee "Perttu", se on ilmeisesti uuden kanini nimi. Hymähdän, lasken Sallan lattialle ja saan harmaan käärön tilalle. Kani on sylissäni aivan hiljaa ja liikkumatta, muutaman sekunnin kuluttua se kääntää päätään ja katsoo suoraan minuun. Hymyilen sille. Venla nauraa. 

- Se taitaa heti tykätä susta, hän sanoo ja rapsuttaa Perttua korvan takaa. Sallakin haluaa rapsuttaa, ja lasken kania alemmas. Se ei liiku mihinkään, vaan on aivan rentona sylissäni. Kannan sen auton etupenkillä olevaan kuljetushäkkiin jossa on vesipullo ja heinää. Sitten menen takaisin Venlan luokse, Salla on juossut jo omiin leikkeihinsä. Kaivan setelit taskustani ja ojennan niitä kohti Venlaa. 

- Tässä olisi se sovittu hinta... Venla vain huiskauttaa kättään. 

- Ehei, en mä tarvitse mitään. Voit ensi kerralla vaikka tuoda sitä sun punaherukkamehua nii se on sillä selvä. Hän tarttuu käteeni ja tunkee sen takaisin housujeni taskuun. Sitten kävelemme yhdessä talolle. Tiedän kokemuksesta että täältä ei niin vain lähdetäkään. Sanon nopeasti:

- Mun pitää sitten ihan tässä kohta lähteä, mulla on meno illemmalla! Venla tuhahtaa hyväntahtoisesti.

- Kyllä kai sä ehdit yhden kahvin juomaan! Myönnyn lopulta ja istun pöytään ruskea kahvikuppi kädessäni. 

Kun nousen pöydästä, katson sattumalta kelloa. Minulla on jo kiire! 

- Hei oikeesti nyt mun on mentävä. Kiitos tosi paljon ja harmi kun ei ehtinyt olla kauemmin!
Halaan Venlaa hyvästiksi, kiiruhdan eteiseen laittamaan kengät jalkaan ja ennen kuin Venla ehtii perään, istun jo auton ratissa ja peruutan vauhdikkaasti pihasta. 

Kun olin teini-ikäinen, ja netti oli vielä kovassa käytössä, törmäsin somessa joukkoon samanmielisiä ihmisiä, ikäisiäni, tutustuin heihin ja ystävystyimme. Muodostimme porukan, Metsämökkiläiset. Meitä on kuusi. Kaikki meistä haaveilemme maalle muuttamisesta ja omavaraisesta luontoystävällisestä elämästä. Muut meistä muuttivat yhteiseen mökkiinsä, joka on kuin unelma, minut elämä vei muita teitä, mutta tapaan heitä edelleen noin kerran viikossa, niin usein kuin pääsen. Tänäänkin meillä oli tapaaminen Metsämökillä. Taidan myöhästyä, mutta en usko että se haittaa.

Kun olen vienyt Pertun kotiin omaan häkkiinsä ja syönyt vähän jotain, lähden taas tien päälle. Kun on jo melkein pimeää, olen perillä Metsämökin pihalla, talossa kynttilät palavat, pihatien varrella on tutut etuaikaiset jouluvalot. Kuistilla seisoo viisi tuttua hahmoa. He odottavat  minua. Hymyilen itsekseni samalla kun irrotan näppäinpuhelimestani akun ja laitan sen taskun pohjalle. Tästä illasta tulee ihana eikä puhelin pääse sitä häiritsemään! Nousen autosta, juoksen kuistille ja halaan kaikkia ystäviäni yhtä aikaa. Ovesta henkii kanelipullien tuoksu ja kynttilät lepattavat. Elämä on ihanaa!

Toivottavasti tykkäät, tällä kertaa vähän erilaista! 

Cecilia