Prologi - Joutsenen laulu

Ja nyt se on täällä! Joutsenen laulu-nimisen jatkotarinan prologi (=kirjan, elokuvan, näytelmän tai muun sellaisen esinäytöstä tai alkuosaa, jossa kerrotaan varsinaisen tarinan tapahtumia edeltävästä ajasta. Siinä voidaan kuvata vaikkapa, miten päähenkilöt joutuivat mukaan tarinaan.) Selitys kopioitu Wikipediasta. Anteeksi, että se on vähän lyhyt, mutta en halua vielä tässä kertoa eteenpäin, koska juoni alkaa vasta ensimmäisessä osassa. Toivon että tykkäätte, ja muistakaahan laittaa niitä olettamuksia spessua varten - sillä spessu tulee vasta kun olettamuksia on tarpeeksi. Tällä hetkellä niitä on tullut vasta yksi :( joka on harmi. Rohkeasti vain! Ja kiitos sinulle joka laitoit ensimmäiset olettamukset! <3

Ei tässä näin pitänyt käydä. Katselin ympärilleni hätääntyneenä. Näin vain puita, puita ja lisää puita. Aurinkoakaan ei enää näkynyt, alkoi olla jo hämärää.

Yritin etsiä katseellani metsänreunaa tai polkua, jota pitkin olin tullut. Mieleni ei vain hyväksynyt sitä valitettavaa tosiasiaa että olin eksynyt. Kohta tulisi jo kylmä. Tähtisaaressa pimeän tullessa nousisi myös paksu sumu.

Ajattelin, miten hortoilisin loppuun asti valkoisessa tyhjyydessä, kuinka äiti, isä ja Olivia itkisivät kotona ja Kalle kulkisi metsässä koiransa kanssa huudellen nimeäni. Sitten säpsähdin. Ikään kuin ajatukseni olisivat muuttuneet todellisuudeksi. Kuulin kaukaa hämärästä huutoja, tai ehkä ne olivat kuiskauksia läheltä. En halunnut ajatella mitään karmivaa, tai tulisin hulluksi ennen pitkää. Huudot jatkuivat, ja lähdin kompuroimaan niiden suuntaan.

Willow.... Willooow... Kaiku heitteli ääntä miten sattuu. Huudot kantautuivat korviini vääristyneinä ja heikkoina. Yritin juosta kovempaa, mutta yhtäkkiä kaaduin matalaan ojaan ja jalastani kuului outo, kovaääninen napsahdus. Tunsin, etten pysty enää juosta, mutta kipeästä jalasta huolimatta yritin päästä äänen luo. Minua huimasi kivusta, mutta seurasin vaimenevaa ääntä sokeasti. Kirjaimellisesti.

Yhtäkkiä sumu oheni, ja näin sen läpi pienen aukion. Ääntä ei ollut kuulunut muutamaan minuuttiin ollenkaan. Olin onnellinen, kun pääsin pois metsästä, ja pysähdyin lepäämään. En tiedä, onko kovin hyvä ajatus levähtää Tähtisaaren metsissä - jos siis olin siellä enää. En tiennyt, kuinka kauas olin kulkenut tai olinko vain kiertänyt kehää, mutta kotini lähistöllä ei pitäisi olla tällaista aukiota.

Kun olin lojunut maassa jonkin aikaa, nousin vaivalloisesti ylös. En voisi jäädä maahan makaamaan ikuisesti. Päätin ensi töikseni kiertää aukion, ja siihen vierähtäisi takuulla sen verran aikaa, että kohta olisi jo aamu. Lähdin kävelemään, ja vaikka oli aika pimeää, ja vaikka aukiota peitti sumu, näin jotenkin. Ja se, mitä näin, oli todella epätodellista. Näin talon aukion toisella laidalla. Katselin taloa, ja minun piti miettiä hetki ennen kuin tajusin, että siinä todellakin oli talo. Keskellä metsää. Talo oli vanha hirsinen, pieni talo, jossa oli kaksi kerrosta, ja jonka joka seinällä paloi pari todella himmeää, melkein vihertävää ulkovaloa. Sisällä oli aivan pimeää. Kompastelin mahdollisimman nopeasti talon luo, ja kiipesin narisevat portaat ylös. Samalla mietin, että miten - tämä - voi - olla - mahdollista? Talolle tai aukiolle ei vienyt minkäänlaista tietä tai edes polkua. Unohdin kuitenkin kaikki kysymykset siinä hetkessä, kun tartuin ovenkahvaan ja totesin oven olevan auki.

Ja unohtaen kaikki käytöstavat astuin suoraan sisään.

Argh ette malta odottaa ensimmäistä osaa vai mitä? Vitsi vitsi, varmasti maltatte. Juoni minulla on jo päässäni melkein valmiina. Mutta usein: 

Kuva on Pinterestistä, ja se on niin totta. Juuh. No, nyt voisit käydä kirjoittamassa oletuksia minusta edellisen postauksen ohjeiden mukaan. Kiitos kun luit. (Jos luit.🤣)

Cecilia