Nimeni on Vapaus
En keksi mitään kirjoitettavaa tähän alkuun. Lue tämä pikku tarinanpätkä ja se riittää minulle. Saat totta kai kommentoida myös, palaute on minulle tärkeää...
Nousin ylös kukkulalle, jonka rinteellä kasvoi vihreää ruohoa ja erikoisempia kasveja. Ylös päästyäni katsoin ympärille ja nautin tiedosta, että saan olla yksin. Moni muu ei varmaan tunne sitä riemua, kun saa tuijottaa risukon reunaan tietäen saman risukon keskellä olevan monia metsän eläimiä. Ja tuntien olevansa yksin ja vapaa...
Istuin kukkulan huipulla olevan valkoisen, ison kiven päälle. Se oli jotain erikoista kivilajia ja sen päällä minä aina istuin. Ristin jalkani ja suljin silmäni. Hengitin aivan syvään ja aistin koko luonnon olevan kanssani. Tunsin sanomatonta yhteenkuuluvuutta koko maailman puihin, vesistöihin ja niittyihin, tuuliin ja vuoriin.
Juuri silloin kuulin jotain, mitä en ollut ennen kuullut kukkulalla. Askelia jotka lähestyivät. Jotka voimistuivat. En ehtinyt tehdä mitään, en ehtinyt piiloutua, en ehtinyt paeta. Sillä joku oli jo luonani. Joku joka oli tarttunut olkapäähäni ja kääntänyt minut ympäri. Säikähdin niin paljon, että iskin nyrkkini säikyttelijän olkapäähän. Lyönti oli aika kova, mutta edessäni seisoa tyttö vain nosti kulmakarvojaan kysyvästi.
- Mistä hyvästä tuo oli? Hänen äänensä oli hiljainen ja käheä, mutta kaunis.
- Sinä säikäytit minut ja tunkeuduit alueelleni, sihisin epäluuloisena toiselle tytölle. Hän nauroi.
- Sinun alueellesi? Tämä on minun maatani. Häivy heti tai sinut paha perii. Tyttö siristi silmiään ja hymyili uhkaavasti kuiskaten viimeiset sanat.
En koskaan aikaisemmin ollut kuullut ikäiseni tytön väittävän tosissaan omistavansa maata. Jos hän puhui totta, menettäisin rakkaan kiveni ja kukkulani. Vapauteni.
- Kerro minulle totuus, kivahdin hänelle. Olin vaarassa menettää kaiken minulle rakkaan. Luonnon.
- Totuus on kerrottu. Häivy.
En kuitenkaan luovuttanut. Pelatakseni aikaa kysyin häneltä:
- Mikä sinun nimesi on? Vastaus järkytti minua.
- Nimeni on Vapaus. Minulla on mahti viedä ihmisiltä heidän vapautensa, tyttö sanoi virnistäen julmasti ja jatkoi.
- Ja antaa sitä heille. Mutta sinulle minä en sitä anna. Vaan vien.
En kuullut hänen viimeistä huutoaan. Juoksin pois hänen luotaan. Pois. Pois. Enkä koskaan palannut takaisin.
Sitä seuraavalla viikolla sairastuin vakavasti syöpään. Jouduin kauas kotoa, sairaalaan, joka oli eri kaupungissa. Sain tietää, että minulla olisi vain enintään puoli vuotta elinaikaa.
Ja täällä minä nyt makaan heikkona, enkä jaksa enää jatkaa.
Sillä tiedän, että Vapaus ei sääli minua. Hän nauraa minulle valkoisen kivensä päällä.
Okei ihanat lukijat. Kiitos ensinnäkin että luit tarinani. Tiedän että nyt on ollut postauksia tosi tosi tiheään tahtiin, ja varmaan minun kannattaisi vähän säästellä niitä. Mutta en malta!!!
Lisäksi nyt on tullut tosi paljon ihania kommentteja! Kiitos kaikille jotka ovat kommentoineet ja kiitos myös te, jotka ette ole kommentoineet! Aion kohta aloittaa Syviin vesiin 2:sta ja lopetan tämän postauksen kiitoksiin.
KIIIITOS!!!
Cecilia