Haluan elää enkä vain selviytyä #1
Moro! En tiedä kuinka moni näitä tekstejä enää lukee, mutta jos sinä näet tämän, niin sentään en ole kadottanut kaikkia lukijoitani. Seuraavassa tekstissä pääset sukeltamaan metsään, varmasti syvemmin kuin koskaan. Hauskoja lukuhetkiä! <3
VAROITUS!!! Jos olet herkkä, lue omalla vastuulla. Tekstissä mainitaan veri.
Hiljaisuus.
Kaikki metsässä nukkuu.
Eläimet, kasvit, jopa tuulikin on pysähtynyt hetkeksi tänä yönä. Kukaan ei tiedä, missä se nukkuu. Kuitenkin kaikki tuntevat sen. Se on toisten ystävä, toisten vihollinen. Ja kohta se herää, se hajottaa sumun ja viilettää purolle juomaan. Se heilauttaa naavaa kuusen oksissa kulkiessaan ohi. Se lennättää kuivat neulaset ilmaan ja nousee korkealle, melkein pilviin saakka, niin ylös että sieltä näkee nousevan auringon – ja pudottautuu takaisin metsänpohjaan, herättää metsän pienet eläjät, hiiret, myyrät ja muurahaisetkin. Sitten se nousee taas, vavahduttaa harakanpesää ja saa pienet poikaset kirkumaan tyytymättömästi. Se heläyttää pienen naurun ja lentää kieppuen alas mutkittelevaan rotkoon, nauraa käärmeet ja minkit hereille ja juuri auringon kurkistaessa ujosti suurimman kukkulan takaa se nousee taas, ylös, ylös, ylös, kerää hetken voimia ja paimentaa pilvet yhteen. Se muovailee pilvistä paksun, harmaan massan ja nauraen katsoo kuinka raskaat sadepisarat putoavat heräilevän metsän ylle. Se viilettää täyttä vauhtia pisaroiden läpi ja saa sateen kallistumaan melkein vaakasuoraan. Sitten se häipyy kauas muille maille kiusantekoon.
Sade lankeaa metsään. Metsäkauriit vetäytyvät pensaiden suojaan aukiolta. Karhunaaras ravistelee itseään niin että vesi vain roiskuu. Sammakot aloittavat kurnuttamisen suon laidalla. Metsän sydämessä, sen perimmäisessä kolkassa minne ei ole kukaan koskaan eksynyt, minun reviirilläni, tuoksuu suopursu ja havut. Nyt on minun aikani. Suljen puiset ikkunaluukut ja salpaan ne huolellisesti. Heitän vanhan, jo lohkeilleen, hieman liian ison nahkatakin harteilleni, hupun päähän, sullon hiukset huolellisesti sen sisään ja vedän käsiini nahkaiset, täydellisesti muotoillut sormikkaat ja jalkaani pitkät, joustavat saappaat. Sitten ripustan tupen vyölleni, nuoliviinen selkääni ja otan jousen telineestään oven vierestä. Käsken Aseenkantajan vierelleni ja katoamme kosteaan, tuoksuvaan metsän hämärään. Parikymmentä askelta astuttuani katson taakseni ja totean tyytyväisenä, että talo on todellakin suojassa. Se on kadonnut kokonaan näkyvistä jo nyt. Käännyn takaisin metsään päin, astelen äänettömästi kohti parhaita metsästysapajia. Tiedän, minne eläimet suojautuvat sateelta, paikkaan, jonne edes Aseenkantajan vainu ei yllä. Mutta minä löydän sen, olen aina löytänyt ja löydän tänäänkin. Noin tunnin päästä olemme rotkolla. Ensi näkemältä rotko näyttää siltä, ettei yksikään elävä olento voi päästä pohjalle hengissä. Mutta tiedän turvallisen reitin. Kävelemme kilometrin verran eteenpäin, kohti kukkuloita. Näen kaukana rotkon pään, kohdan, jossa se pysähtyy järven rannalle kukkuloiden välissä. Laskeudun rotkoon puunjuuria ja kivenlohkareita pitkin. Aseenkantaja tietää mitä sen pitää tehdä. Se juoksee järven rantaan, laskeutuu rotkoon luhistunutta kalliorinnettä pitkin ja pysähtyy paikoilleen odottamaan. Minä asetun suojaan kallionlohkareiden väliin, nostan koirapillin huulilleni ja jännitän jousen valmiiksi. Kun puhallan pilliin, siitä lähtee niin korkea ääni etten kuule sitä, mutta Aseenkantaja kuulee sen ja ryntää kauriiden luolan suuaukolle. Kuulen kun se rupeaa haukkumaan tunnen maan tärisevän kun kauriit säntäävät pakoon - kohti piilopaikkaani. Odotan että näen lauman, etsin katseellani Aseenkantajan ja sen valitseman kauriin. Aseenkantaja hätistää edellään pientä, muita hitaampaa kaurista ja ohjaa sitä kohti rotkon minunpuoleista reunaa. Juuri ennen kuin ne ovat kohdallani, Aseenkantaja pysähtyy, mutta kauris jatkaa juoksemista. Sekunnin murto-osat tuntuvat ikuisuudelta, kun odotan kauriin ilmestyvän näkökenttääni. Vihdoin näen sen. Kaikki ympärilläni hiljenee hetkeksi, kun päästän jänteen. Jo ennen kuin nuoli uppoaa eläimeen, tiedän miten hyvin se osui. Aseenkantaja juoksee häntä heiluen sen luo ja alkaa näykkiä sen jalkoja. Karjaisen Aseenkantajalle ja se perääntyy kauemmas. Polvistun kauriin pään viereen, vedän puukon tupesta, avaan nopeasti kaulasuonet ja käännän pääni pois. Kun veri alkaa haista, hengitän suun kautta. En ole koskaan pitänyt tästä.
Hienoa jos jaksoit lukea loppuun asti, jatkoa on tulossa kun kirjoitan lisää. Kommentoithan jotain, olisi kiva kuulla mielipiteitä. Tekstissä saattaa olla jotain epäuskottavaa, kun en ole yhtään suunnitellut mitä kirjoittaisin, eli muistakaa mainita niistäkin! >:D
Cecilia