Näkki

Musta tuntuu vähän pahalta. Miksi minä aina teen mun tarinoiden päähenkilöille näin?! Etenkin tämä tarina oli alkuun tosi onnellinen mutta sitten... Voi pikkutyttö parkaa. Mutta mene lukemaan. En usko että kukaan tykkää tosta lopusta. :(

NÄKKI

Kävelin hiljaa metsälammen rantaan. Siellä minua tervehti lämmin vesi ja lintujen kirkas laulu. Astelin syvemmälle veteen, kunnes hameenhelmat olivat vedestä tummat. Kun hame uhkasi pudota, otin siitä kiinni ja kävelin vain syvemmälle. Niin syvälle että paitani kastui. Niin syvälle että hiusteni latvat kelluivat vedessä. Niin syvälle että sormeni haroivat lumpeiden varsia. Niin syvälle, että vesi oli pohjasta aina vain kylmempää. Syvemmälle, syvemmälle. Pysähdyin vasta, kun nenäni alla liplatti vesi. Vasta kun sudenkorennot eksyivät tukkaani. Vasta kun vesi vei hameeni. Vasta kun pikkukalat uivat suuhuni. Vasta, kun Näkki kuiskaili korvaani.

En ole koskaan ennen nähnyt Näkkiä. Äitini taitaa pelätä sitä. Hän kieltää minua menemästä liian lähelle rantaa. Eikä hän anna minun edes kurkistaa kaivoon. Vaikka en rakasta mitään niin kuin vettä. Mutta nyt, kun hän ei näe missä olen, hän ei voi kieltää minua. Vesi on minun kehtoni. Näkki on minun ystäväni. Otan Näkkiä kädestä kiinni. Hän on pieni tyttö aivan kuten minäkin. Kadehdin häntä, koska hän saa tehdä mitä haluaa. Hän saa mennä nukkumaan vaikka aamulla. Hänen ei tarvitse käydä koulua. Hänen ei tarvitse syödä lanttuja ja porkkanoita. Hänen ei tarvitse totella ketään.

Näkki vetää minua syvemmälle veteen. Hymyilen hänelle, ja hän hymyilee takaisin valkoisilla terävillä hampaillaan. Miksihän äiti pelkää häntä? Hän on minun ystäväni, eikä hän tee mitään pahaa. Sitä paitsi hän ei edes asu kaivossa. Kun menen takaisin kotiin, kerron äidille kaiken. Hän varmasti muuttaa mielensä Näkin suhteen. Näkki voi tulla käymään meillä ja voimme leikkiä pehmoleluilla ja nukkekodilla. Äiti tekee meille mehua ja leipoo prinsessamuffinsseja, ja saamme syödä niitä leikkimökissä minun oman pienen pöytäni ääressä. Annan Näkin istua hienommalla tuolilla, johon isä on maalannut keijuja ja kukkia. Näytän Näkille kissani jonka nimi on Perhonen. Annan hänen jopa silittää sitä ja voin pitää Perhosta paikallaan jos se ei pidä Näkistä.

Näkki vetää minua yhä vain syvemmälle. Silmänikin ovat veden alla. Veden alla ei saa happea, mutta ei se haittaa. Voin pidättää hengitystä vaikka miten kauan. Käännymme Näkin kanssa pieneen jokeen, joka virtaa lammen poikki. Vastavirtaan on aika hankalaa kulkea, mutta Näkille se ei tuota mitään ongelmaa. Hän ui eteenpäin vetäen minua mukanaan. Hänen pitkät kyntensä pureutuvat kämmeneeni, ja kirkkaasta vedestä tulee ruskeaa, kun kynsi menee ihon läpi ja tulee verta. Ei haittaa. Näkki nostaa minut pintaan hetkeksi, ja hengitän. Hän tekee niin, koska hän on kiltti. Aina, kun happi meinaa loppua, hän tekee niin.

Kun olemme kulkeneet kauan, ehkä tunteja, ja kun ihoni on ryppyinen, joki päättyy mereen. Näkki käyttää minua pinnalla viimeisen kerran. Sitten hän sukeltaa syvälle, ja repäisee minut mukaansa. Aluksi se on hauskaa, mutta kun katson ylös, huomaan, miten syvällä olemme. Korvissani jyskyttää, niin kova paine pohjalla on. Sitä paitsi happi loppuu... Juuri kun olen pyörtymäisilläni, tunnen Näkin kynsien painuvan käsiini ja hampaat kurkullani. Silmissäni hämärtyy, kipu raastaa kaulaani ja vesi värjäytyy kirkkaanpunaiseksi, tiedän, miksi äiti pelkää Näkkiä. Syystä.

Enkä minä osaa edes uida.

EIKÖ OLEKIN KAUHEA LOPPU?!?! ON!

Cecilia:D