Me

No kas, tarinaa taas vaihteen vuoksi. Tämä tarina on lyhyt, ehkä tylsä, vain vähän sisältöä, mutta kuitenkin kehtaan julkaista sen. Ja miksi, se selviää vasta kun olet lukenut sen. Mukavaa lukuhetkeä!

Nauroimme. Kukaan ei kuullut sitä.

Hymyilimme. Kukaan ei nähnyt sitä.

Elimme. Kukaan ei tiennyt sitä.

Juoksimme metsät läpi. Uimme järvet poikki. Tähysimme ilman halki.

Seisoin kalliolla ja tunsimme ilman allamme.

Ammuimme nuolet turkista läpi emmekä säälineet, teimme sen jotta eläisimme.

Upotimme kasvomme lähteeseen aamuisin, tunsimme hyytävän kylmän poskipäissä.

Vaelsimme talviset yöt tuulen kanssa ripset jäässä ja kuu yllä.

Keväisin heräsimme kosteaan lämpöön, ensi säteet kutittivat kasvojamme.

Sytytimme nuotiot iltaisin pienen majamme ympäri. Karkotimme ulvovat pedot. Toinen vierellä ja kirves seinällä toi turvaa öisin.

Ei kelloa, ainoa viisari mikä ohjasi elämäämme oli kompassin pohjoisnuoli. Kuljimme sen suuntaan ja tiesimme suunnan oikeaksi.

Enkä minä kaivannut mitään enkä ketään. Sinä kuljit mukanani ja haistoit samat nuotiosavut kuin minä. Näit samat revontulet, tunsit samat pakkaset. Söit samat ruuat ja joit samasta lähteestä. Me olimme voittamattomat, me olimme yhtä. Vaelsimme samaan tahtiin yhtä jalkaa. Meitä ei rajoittaneet maiden rajat eikä lait ja luvat. Meistä ei kukaan tiennyt mitään ja olimme onnellisia.
Kun kuolit, jätin ruumiisi sen suurimman kuusen juureen jonka latvassa tarkkailimme susilaumaa. Peittelin sinut sammalella ja varvuilla ja lauloin sinut viimeisen kerran uneen. Yritin jatkaa mutta en voinutkaan, kartan kieli oli vieras ja polut pitkät. Jäin viereesi ja illalla hämärän tullen katsoin kyyneleiden läpi pohjantähteä.

Sinä yönä tulivat sudet.

Ette viittis vaikka kommentoida :) 
Cecilia