Haluan elää enkä vain selviytyä #5
Tarinan päätösosa... Jännittääkö? Lue ihmeessä!
Suljen metsämökkini oven ehkä viimeistä kertaa takanani. Säkki selässäni on raskas, täynnä tavaraa. Mökki on vihdoin tyhjä kaikesta, mikä piti minut hengissä viime vuodet. Enää jäljellä vain halkoarkku, jonka päällä nukuin niin monet vuodet. Pöytä, ja puupöllistä sahattu jakkara. Enää mikään ei sido minua tänne. Voin hyvin elää vaikken asuisi täällä. Tuntuu, että olisin ihan vasta ollut täällä, vaikka olen ollut lapsuudenkodissani jo yli kuukauden. Kuitenkin kurkkuani kuristaa itkemättömät kyyneleet. Ikävä jo nyt. Huokaisen raskaasti ja Aseenkantaja katsoo minua koiransilmillään. Se ei tule jättämään minua, vaikka kaikki muu tulee muuttumaan.
Pyöräytän sormuksen oikein päin sormessani. Se tuntuu epätodelliselta, se ei tunnu minulta. Haistan sen metallista hajua ja nostan vasemman käteni korkealle ilmaan, niin että kuusenoksien välistä siivilöityvät auringonsäteet saavat sormuksen loistamaan. Laitan käteni reisitaskuun ja annan sormuksen pudota taskun pohjalle. En halua sen katoavan. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy miksi halusin sen pois sormestani. En osaa sanoittaa tunteitani. Sormus ja mies - yhtäkkiä elämässäni - se tuntuu vieraalta. Kuitenkin Olli on upea ja olen aivan sekaisin hänestä niinkuin silloin vuosia sitten… Mutten osaa uskoa sitä, että hän valitsi kaikista tytöistä minut.
Olli ja perheeni ajoivat minut takaisin ihmisten ilmoille. Yllätyin huomatessani, surkeat sosiaaliset taitoni olivat metsässä vietettyjen mykkien vuosien jälkeen. Yllätyin myös, kun muistin miten ihania ihmiset ovat. Ja heti, kun muistan sen, matkani käy jälleen kohti tuntematonta.
Olli on ostanut pienen, sievän autiotalon kaukana täältä. Se oli halvin ja paras kaikista vaihtoehdoista. Kaukana kaikesta, maali säröinen ja ikkunat säpäleinä. Järven rannalla, ei tietä pihaan… Täydellinen. Tänä iltana lasken jalkani auton polkimille ja hyvästelen tutut ihmiset, kodin ja kaiken minkä olen tuntenut.
Olen miettinyt kaikenlaista, kun vihdoin pääsen säkki selässäni tielle. Käsiä ja selkää särkee, hiki virtaa pitkin kehoani ja hiukset ovat liimautuneet otsalle. Heitän säkin auton takakonttiin ja Aseenkantajan etupenkille. Kun katson viimeisen kerran kaunista metsääni, itken jo oikeasti. Suolaiset kyyneleet maalaavat likaiseen naamaani raidat, ja niiden loputtua hymyilen viimeisen kerran kohti kotiani. Hyppään auton rattiin ja kaasutan pois taakseni katsomatta. Päätän olla pelkäämättä.
Illalla lähdemme yötä vasten ajamaan kohti uutta kotia. Kun lähdimme, isä oli taas töissä. Jätin hänelle ja sisaruksilleni kirjeen. Saimme äidiltä muutaman päivän ruuat ja muuta tavaraa. Kolme kania ja tomaatintaimia. Makuupussit ja kumisaappaat. Uuden kirveen, bensakanistereja, narukeriä ja kaurasäkin. Niillä meidän pitäisi pärjätä ja pärjäämmekin. Illan hämärtyessä pakkaamme takakonttiin kaiken ja lopuksi raivaamme takapenkille tilaa kanien kuljetushäkille ja peitämme sen kankaalla Aseenkantajan takia. Tämä on ensimmäinen kerta kun Aseenkantaja matkustaa takapenkillä. Paiskaan takakontin luukun ja takaovet kiinni ja olen juuri hyppäämässä rattiin kun Olli pöllii käsistäni avaimet ja istahtaa itse kuskin paikalle.
Ehei, minä ajan. Olet ihan liian väsynyt. Ja hän passittaa hymyillen minut etupenkille ennen kuin ehdin väittää vastaan.
Nauran vähän ihmeissäni ja painan pääni ikkunaa vasten. Kylmä lasi tärähtää kun auto käynnistyy. Suljen silmäni ja päätän olla itkemättä. Kun avaan ne, näen äidin kuistilla vilkuttamassa. Vilkutan takaisin. Vilkutan niin kauan etten näe enää taloa. Sitten istun suorassa penkilläni ja kertaan järkyttyneenä kaikkea, mitä minulle on tapahtunut. Käsivarteni halaavat itseäni kuin suojaten minua kaikelta ja tuijotan kauhuissani eteen tielle. Mitä oikein olen tekemässä? Mitä tapahtuu? Sitten katson Ollia ja rauhoitun. Ei tapahdu mitään pahaa.
Kiitos kun luit ja toivottavasti tykkäsit! :D
Cecilia