Haluan elää enkä vain selviytyä #5
Tarinan päätösosa... Jännittääkö? Lue ihmeessä!
Suljen metsämökkini oven ehkä viimeistä kertaa takanani. Säkki selässäni on raskas, täynnä tavaraa. Mökki on vihdoin tyhjä kaikesta, mikä piti minut hengissä viime vuodet. Enää jäljellä vain halkoarkku, jonka päällä nukuin niin monet vuodet. Pöytä, ja puupöllistä sahattu jakkara. Enää mikään ei sido minua tänne. Voin hyvin elää vaikken asuisi täällä. Tuntuu, että olisin ihan vasta ollut täällä, vaikka olen ollut lapsuudenkodissani jo yli kuukauden. Kuitenkin kurkkuani kuristaa itkemättömät kyyneleet. Ikävä jo nyt. Huokaisen raskaasti ja Aseenkantaja katsoo minua koiransilmillään. Se ei tule jättämään minua, vaikka kaikki muu tulee muuttumaan.
Pyöräytän sormuksen oikein päin sormessani. Se tuntuu epätodelliselta, se ei tunnu minulta. Haistan sen metallista hajua ja nostan vasemman käteni korkealle ilmaan, niin että kuusenoksien välistä siivilöityvät auringonsäteet saavat sormuksen loistamaan. Laitan käteni reisitaskuun ja annan sormuksen pudota taskun pohjalle. En halua sen katoavan. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy miksi halusin sen pois sormestani. En osaa sanoittaa tunteitani. Sormus ja mies - yhtäkkiä elämässäni - se tuntuu vieraalta. Kuitenkin Olli on upea ja olen aivan sekaisin hänestä niinkuin silloin vuosia sitten… Mutten osaa uskoa sitä, että hän valitsi kaikista tytöistä minut, villiintyneen erakon. Mutta näköjään minulla oli vielä mahdollisuus.
Olli ja perheeni ajoivat minut takaisin ihmisten ilmoille. Yllätyin huomatessani, surkeat sosiaaliset taitoni olivat metsässä vietettyjen mykkien vuosien jälkeen. Yllätyin myös, kun muistin miten ihania ihmiset ovat. Ja heti, kun muistan sen, matkani käy jälleen kohti tuntematonta.
Olli on ostanut pienen, sievän autiotalon kaukana täältä. Se oli halvin ja paras kaikista vaihtoehdoista. Kaukana kaikesta, maali säröinen ja ikkunat säpäleinä. Järven rannalla, ei tietä pihaan… Täydellinen. Tänä iltana lasken jalkani auton polkimille ja hyvästelen tutut ihmiset, kodin ja kaiken minkä olen tuntenut.
Olen miettinyt kaikenlaista, kun vihdoin pääsen säkki selässäni tielle. Käsiä ja selkää särkee, hiki virtaa pitkin kehoani ja hiukset ovat liimautuneet otsalle. Heitän säkin auton takakonttiin ja Aseenkantajan etupenkille. Kun katson viimeisen kerran kaunista metsääni, itken jo oikeasti. Suolaiset kyyneleet maalaavat likaiseen naamaani raidat, ja niiden loputtua hymyilen viimeisen kerran kohti kotiani. Hyppään auton rattiin ja kaasutan pois taakseni katsomatta. Päätän olla pelkäämättä.
Illalla lähdemme yötä vasten ajamaan kohti uutta kotia. Kun lähdimme, isä oli taas töissä. Jätin hänelle ja sisaruksilleni kirjeen. Saimme äidiltä muutaman päivän ruuat ja muuta tavaraa. Kolme kania ja tomaatintaimia. Makuupussit ja kumisaappaat. Uuden kirveen, bensakanistereja, narukeriä ja kaurasäkin. Niillä meidän pitäisi pärjätä ja pärjäämmekin. Illan hämärtyessä pakkaamme takakonttiin kaiken ja lopuksi raivaamme takapenkille tilaa kanien kuljetushäkille ja peitämme sen kankaalla Aseenkantajan takia. Tämä on ensimmäinen kerta kun Aseenkantaja matkustaa takapenkillä. Paiskaan takakontin luukun ja takaovet kiinni ja olen juuri hyppäämässä rattiin kun Olli pöllii käsistäni avaimet ja istahtaa itse kuskin paikalle.
Etupenkille mars. Olet ihan liian väsynyt. Ja hän passittaa hymyillen minut etupenkille ennen kuin ehdin väittää vastaan.
Painan pääni ikkunaa vasten järkyttyneenä siitä, että joku mies on kehdannut vastustaa minua. Kun mietin tarkemmin, se tuntuu ihanalta. Nyt joku muu pitää minut hengissä. Nyt on minun hetkeni elää. Kylmä lasi tärähtää kun auto käynnistyy. Suljen silmäni ja päätän olla itkemättä enää. Kaikkihan on hyvin. Kun avaan ne, näen äidin kuistilla vilkuttamassa. Vilkutan takaisin. Vilkutan niin kauan etten näe enää taloa. Kaivan sormuksen taskusta ja pujotan sen siihen sormeen, mihin se kuuluu. Istun suorassa penkilläni ja katson mietteissäni tyhjyyteen. Käsivarteni halaavat itseäni kuin suojaten minua maailmalta ja tuijotan eteeni pimeään iltaan. Mitä oikein olen tekemässä? Mitä tapahtuu? Sitten käännyn katsomaan miestäni. Kun katson hänen syviä silmiään, rauhallisia kulmakarvojaan, hymyilevää suutaan, tunnen hänen kätensä kädessäni, sydämeeni leviää tunne, jota en tiennyt ennen olevan olemassa. Ei tapahdu mitään pahaa.
Kiitos kun luit ja toivottavasti tykkäsit! :D
Cecilia