Haluan elää enkä vain selviytyä #4

No jos kerran pilataan tarina niin pilataan sitten kunnolla! Ei vaan, tää on ihan hulluksi mennyt koko tarina, nauttikaa tai itkekää! 

Räpyttelen silmiäni. Kirkkaat lamput häikäisevät silmiäni. Näen vaalean, kellastuneen tapetin joka on ollut lapsuudenkotini vierashuoneen seinällä niin kauan kuin muistan. Nurkista on revitty tapettia, huomaan. Mietin, onkohan heillä ollut pulaa paperista. Päätän muistaa ensi kerralla tuoda paketillisen. Yhtäkkiä huoneen ovi aukeaa, suljen äkkiä silmäni ja teeskentelen etten ole vielä herännyt. Tulija kuitenkin huomaa että yritän huijata. Tunnen miten äiti vetäisee peiton päältäni ja rutistaa täysillä.

• Signe! äiti hengähtää.

• Me ollaan odotettu niin kauan!

Äiti ryntää ovesta ulos ja jättää minut istumaan hämmentyneenä liian iso bulldog-kuvioinen haalistunut yöpuku ylläni. Kuulen miten hän huutaa kaikille että olen herännyt, "tulkaa katsomaan!!!", ja minusta tuntuu siltä että olisi parasta lähteä ja äkkiä. Yritän nousta mutta en jaksa vielä kunnolla seisoa, vaan minua alkaa huimaamaan. Otan tukea sängystä ja hoipun ikkunaa kohti. Mielessäni kummittelee joku ajatus jota yritän saada kiinni. En muista ollenkaan mitä on tapahtunut. Ja yhtäkkiä minä taas muistan kaiken. Jalkani pettävät ja romahdan lattialle. Meinaan oksentaa, minua huimaa ihan hirveästi ja nousen taas ylös, samalla kun päässäni mustenee ja näen vain tähtiä. Käytännössä roikun ikkunalaudassa. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Mieleni huutaa minulle että olisi parasta vain lähteä. Nyt. En kuitenkaan ehdi edes avata ikkunaa kun koko perhe ilmaantuu ovesta sisään. Pudistelen vain päätäni ja mutisen jotain sekavaa siitä kuinka en halua. Nyt muistan kaiken ja tiedän että minun pitäisi olla vain iloinen, onnellinen, mutta en voi. Nyt huimaus ja oksetus on kadonnut kokonaan ja päätän kestää taas kuin mies, niin kuin olen kestänyt nämä kaikki vuodet. Kävelen rauhallisesti huoneesta ulos, suoraan keittiöön, missä tuoksuu paistetut sienet ja auringonkukansiemenet. Kaikki täällä on niin kuin ennenkin. Niinkuin niin monta kertaa aikaisemminkin, otan lautasen kaapista ja lastaan sen täyteen salaattia ja sieniä ja siemeniä. Istun alas ja alan syödä. Sitä mukaa kun syön, nälkäni vain kasvaa. En ole pitkään aikaan syönyt näin monipuolista ja hyvää ruokaa. Vihdoin lautanen on tyhjä ja nuolen sen hyvin epänaisellisesti. Huuhtelen sen ja laitan sen takaisin kaappiin. Koko perhe katsoo suut auki, aivan sanattomina ateriointiani. Silloin muistan että kaikilla ei ole tapana vain huuhdella astioita. Naurahdan itsekseni, kiitän ruoasta ja heittäydyn sohvalle ja nukahdan taas.

Kun herään, kello näyttää viittä. Olohuone on tyhjä, en näe ketään. Vääntäydyn istumaan ja näen äidin keittiön pöydän ääressä ompelemassa paikkaa housuihini. Värähdän. Reikä on varmasti tullut matkalla tänne. En vieläkään tiedä miten HÄN on saanut minut tänne. Päätän kysyä sitä äidiltä.

• Äiti?

• Niin? Äiti kysyy nostamatta katsettaan työstään. Hän puree langan poikki.

• Miten oikein päädyin tänne?

Äiti nauraa ääneen.

• Olli oli yrittänyt saada sua hereille, mutta kun et herännyt, se soitti iskälle ja ne raahasivat sut isolle tielle autoon. Sitten oot ollut täällä nyt pari päivää ja Olli on ihan huolissaan susta. Se luulee että tuo juttu oli sen vika.

Mulkaisen äitiä vähän. Sehän oli hänen vikansa! Mitä ihmettä? Kenen vika se sitten oli? Minua raivostuttaa.

• Tunnetko sitten Ollin oikein hyvinkin? kysyn. Hermot meinaa mennä, kädet hikoaa jo.

• Joo, äiti sanoo huolettomasti. Ollaan tässä ehditty tutustua kun olet nukkunut. Olli on oleskellut tuolla takapihalla teltassa. Se halus oottaa että heräät. Äiti siirtää paikatut housut pöydän reunalle.

Katson epäuskoisena äitiin. Mitä he oikein yrittävät? Tiedän itsekin että haluan samaa kuin hekin mutta en vain voi hyväksyä sitä. Päätän että minun on pakko mennä juttelemaan HÄNELLE heti kun saan kerättyä itseni. Ties mitä muut ovat hänen kanssaan jo ehtinyt puhua. Nousen sohvalta ja kävelen pöydän luo, nappaan housut äidin nenän edestä ja marssin vierashuoneeseen jossa paitani on pestynä sängyn päällä. Puen vaatteet äkkiä päälleni ja vilkaisemattakaan kehenkään menen takapihalle, kävelen nurmikon poikki ja päätän olla ilkeä. Tai en ilkeä. Kyllä kaikki tietävät että se on vain hauskaa minusta. Teltta on pieni, siinä on vain kaksi keppiä ristikkäin. Melkein hykerrellen irrotan ihan hiljaa kepit kulmista, ja kurotun nostamaan keppejä keskeltä kattoa. Koko teltta lysähtää kasaan, ja virnistän leveästi. Teltan sisältä kuuluu karjaisu ja joku mönkii sieltä ulos. Näen että hän on valmiina jo lähtemään jonkun pikkusisarukseni perään, mutta kun hän näkee minut, hän menee tyhmän näköiseksi ja punastuu. Myönnän että punastun itsekin. Sitten virnistän uudestaan ja autan hänet ulos romahtaneesta teltasta. Hän varoo minua vähän, kuin odottaen että olen taas yhtä raivokas kuin ennen. Minä varon häntä vähän, kuin odottaen että hän sanoo jotain mitä pelkään. Ja sitten hän tekee sen.

• Tajuatko miten kauan oon ettinyt sua? Irvistän nolona ja katson sukkiini. Hän jatkaa.

• Tulin kaverin kyydillä kun se oli ohikulkumatkalla. Tai kyllä se teki sen reissuun parinsadan kilometrin lenkin mutta kun olin kuullut että oot jossain siellä. Oon ajatellut sua koko nää vuodet mutta sua ei oo näkynyt. Muistatko sä edes mua enää? Hän hiljenee ja odottaa että puhuisin jotain.

• Muistan, minä kuiskaan, kun ääni ei enää kanna. Muistan liiankin hyvin.

• Odotin sua ekat vuodet siellä metsässä. Vaikket olisi voinutkaan löytää mua. Sitten päässäni kuohahtaa kun muistan yhden asian.

• Muuten. Miten oikein löysit sinne metsään?

Hän hymyilee väsyneesti, näen hänen ruskettuneella naamallaan vähän surullisen ilmeen.

• Sun iskä kertoi.

Arvasin sen. Perhe on pahin. Vaikken kyllä voi sanoa että olisin metsässä ollut koskaan näin onnellinen.

• Arvaa mitä, minä kysyn. Katson ensimmäistä kertaa suoraan häneen ja julistan päättäväisesti:

• Enää minä en pelkää.

Kiitos murut kun jaksatte lukea näitä tarinoita! 

Cecilia