Haluan elää enkä vain selviytyä #3

Oho, tää mun julkaisutahti on tihentynyt aikamoisesti! Mutta nyt tätä kirjoitettavaa vaan tulee mun pään sisältä, on pakko kirjoittaa kaikki ylös ennen kuin ne kaikki unohtuu. Tiedän että tällaiset tarinat ei välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta jos ei kiinnosta niin ei tarvitse lukea. Ihania kuitenkin te, jotka jaksatte lukea ja kertoa vielä mielipiteenne! <3 

Sitten ei muuta kun lukemaan vaan!

Kuulen jonkin äänen uneni läpi. Kuin askelia. Mieleni luo kuvan ihmisestä kävelemässä kumisaappaat jalassa mökkini ympärillä. Kavahdan istumaan suoraa päätä, olen jäykkä ja pingottunut ja näytän varmasti mielipuoliselta. Hiukset takussa, silmät turvonneina ja unisina. Hapuilen hiljaa seinältä puukkoa. Sormet ovat vielä hieman kohmeessa yön jäljiltä, mutta muuten olen täysin hereillä. Kamiina on onneksi sammunut eikä enää edes savuta. Laitan hupun päähäni ja nousen hiljaa, hiljaa halkoarkun päältä. Nyt ei saa kuulua hisahdustakaan. Vedän takin päälleni ja kengät jalkaani. Sitten tönäisen Aseenkantajaa jalallani, se herää heti. Näytän sille eleen, josta se ymmärtää olla hiljaa. Sitä jännittää, niinkuin minuakin. Minua tosin myös raivostuttaa, sillä joku on tunkeutunut alueelleni. Tätä ei ole koskaan tapahtunut.

Paiskaan oven auki, se paukahtaa kovaa terassin seinään. Näen metsästysvaatteisiin pukeutuneen miehen jonkin matkan päässä talolta. Hän huomaa minut ja lähtee juoksemaan. Lähden perään. Tiedän jo tässä vaiheessa, että hän ei tule pääsemään pakoon. Ryntään kohti häntä ja saan kiinni hänen hartioistaan. Kaadan hänet maahan ja vedän hänen kätensä selän taakse. Sidon ne kiinni nopealla solmulla, joka kiristyy vedettäessä ja jonka saa auki vain katkaisemalla. Istun hänen päälleen ja hän on kiikissä jo ennen kuin ehtii tajutakaan. Painan häntä syvemmälle sammaleeseen, hän syljeskelee sammalta ja yskii. Aseenkantaja murisee miehelle ja kiertelee sitä, mutta minä näen ettei se ole tosissaan. Sille tämä on vain hauskaa leikkiä. Kuitenkin se on varmasti tarpeeksi säikäyttämään valmiiksi kauhistuneen miehen. Hän alkaa haukkomaan henkeä yrittäen sanoa jotain. Kevennän otetta ja päästän hänet. Jos hän yrittää pakoon, saan hänet heti kiinni. Hän nousee vaivalloisesti istumaan. Vedän hupun päähäni ja katson häntä suoraan silmiin kuten Aseenkantajaa silloin kun se on tehnyt jotain todella tyhmää. Silloin hätkähdän. Mieleeni nousee hauras muistikuva vuosien takaa. Ravistan päätäni. Ei, ei se voi mitenkään olla mahdollista. Kuitenkin pieni kuiskaava muisto häiritsee minua. Minä muistan nähneeni tuon miehen. Kauan, kauan sitten. Silloin hänkin oli vasta nuori poika. Mutta se oli jossain aivan muualla kuin täällä. Kaukana täältä. Satojen kilometrien päässä. En muista mitä silloin tapahtui. Muistan vain että olen nähnyt hänet jossain. Tiedän nyt, etten voi alkaa kovistella tuota miestä. Sidon huivin hänen silmilleen enkä vastaa hänen hämmentyneisiin kysymyksiinsä. En saa ajatuksissani edes selvää hänen puheistaan. Ohjaan häntä vain kauas pois. Tielle päin. Aseenkantaja seuraa kannoillamme ja haistelee innoissaan miehen vaatteita. Menee monta tuntia että saan kompuroivan miehen tielle asti. Hän ei ole yrittänyt karata missään vaiheessa. Lopulta ajatukseni ovat vihdoin selventyneet. Nyt saan jopa selvää hänen puheistaan. Hän yrittää huutaa minulle epätoivoissaan jotain, mistä en ymmärrä mitään. Jotain katkonaisia lauseita siitä, kuinka minun pitäisi muistaa jotain. Tiedän sen, mutta aion pysyä kovana. Entä jos hän yrittää vain saada minut hämmentymään ja hyökkää sitten kimppuuni? Ajatuskin on naurettava mutta en uskalla avata mieleni perimmäisiä ovia. Tiedän että sieltä, ovien takaa hyökkää jotain, mikä on minua ja elämäntapaani vastaan. En halua muistaa. Tönin miestä eteenpäin, eteenpäin, kunnes olemme tiellä ja molemmat aivan uupuneita.

Huomaan, ettei tietä ole käytetty vuosiin. Se on aivan heinittynyt, puuntaimia kasvaa siellä täällä. Ihmettelen, miten mies on löytänyt mökilleni. Sillä nyt olen aivan varma, että hän ei ole voinut vain sattumalta eksyä sinne. Se ei vain ole mahdollista. Jonkun on ollut pakko kertoa missä olen. Hänellä ei ole autoa, ei mitään. Päästän irti hänestä ja hän kompastuu heti. Vedän häneltä huivin pois silmiltä ja hän nousee seisomaan siristellen häikäistyneenä silmiään. Vedän puukon esiin ja katkaisen käsiä sitoneet narut. Huokaisen. Minun oli pakko olla hellämielinen. En tiedä miksi, enkä haluakaan tietää. Olen kääntymässä pois päästäkseni takaisin kotiin, metsän suojaan, kun hän tarttuu minua hartioista ja katsoo minua silmiin ja sanoo jotain selittämätöntä. Olen aivan liian väsynyt ymmärtääkseni. Olen aivan liian vähän ihmisten kanssa tekemisissä, en osaa nykyisin keskittyä sanoihin. Ymmärrän vain metsän kielen, ja nyt myönnän ensimmäistä kertaa vuosiin, että olen köyhä ja heikko raukka. Voisin iskeä hänet maahan, voisin heittää hänet pois, voisin suojautua puukolla, mutta tiedän ettei hän aio tehdä mitään pahaa. Hän huutaa nimeni, sen minä sentään ymmärrän. Sitten muistan kaiken.

Kaadun tielle välittämättä enää mistään, ja kaikki pimenee.

APUA :( nyt mua pelottaa että pilasin koko tarinan!!! Mutta huhhuh, eiköhän tää tällaisenakin kelpaa teille luettavaksi. Jos luit tämän, laita kommenttia, ja jos on parannusehdotuksia tai jotain muuta ehdotettavaa niin kerro ihmeessä. Kiitos kaikille! 😨

Cecilia