Haluan elää enkä vain selviytyä #2
Uusi postaus! Voitteko kuvitella!
Oon oikein tyytyväinen siihen, että nykyään keksin jotain kirjoitettavaa. Olen tyytyväinen tähän uuteen sarjaan, jota kirjoitan ja toivon että se inspiroi ja puhuttelee mahdollisimman monia lukijoitani.
Pyydän anteeksi jokaiselta joka ahdistuu tästä, mutta jos ahdistut, ehkä sinunkin pitäisi miettiä, mitä voisit tehdä jotta voisit kriisitilanteessa selvitä ja auttaa muitakin selviytymään!

Huokaisen. Olen pitkästä aikaa oikeasti kylläinen. Toissapäiväinen kauris oli hyvä saalis. Saimme kauriin raahattua vihdoin yön tullen mökille, sitten ripustin sen korkealle puuhun etteivät pedot saisi sitä käsiinsä. Eilisen aikana suolasin lihaa säilöön ja vein sitä kellariin, sitä riittää varmasti vielä pitkäksi aikaa. Aseenkantaja sai kauriista yli jäävät osat ja piilotti niitä ympäri metsää. Näin koirani viimeksi tuollaisena, kun se oli vasta pieni pentu. Se on aivan riehakkaana.
Tänään minulla ei ole mitään pakollista tehtävää. Oikaisen itseni suuren halkoarkun päälle, vedän seinänraosta kirjan ja alan lukea. Tämä on yksi harvoista kirjoista joita minulla on. Ennen minulla oli satoja kirjoja, mutta internetin aikakauden päätyttyä minun oli luovutettava suuri osa niistä muualle, ja tietysti minä tein sen, sillä tiesin että siitä olisi kaikille apua. Mutta juuri ennen kuin luovuin kirjoistani, kopioin tärkeimmät ja mieleisimmät asiat niistä papereille ja sidoin ne myöhemmin kirjoiksi. Kirjoissani on myös kopioita vanhoista muistiinpanoistani, joita kirjoitin yläasteiässä. Kopioin ja tiivistin muistiinpanoihini tärkeää tietoa selviytymisen kannalta joka suunnasta nettiä, ympäri maailmaa ja kirjaston jokaisen aihetta käsittelevän kirjan olennaisimmat asiat. Olen äärettömän tyytyväinen että ehdin tehdä sen. Sillä sen jälkeen pystyin helposti vielä kaaoksen vallitessa häipyä hiljaa, huomaamatta kauas pois ja jättää alkuperäiset muistikirjani perheeni käyttöön. Tiedän että näin on paras. Näin on ollut jo viitisen vuotta, ja tulee aina olemaan. Olen ulkomaailmaan yhteydessä vain pakkotilanteissa. Minulla on mökin lähellä pieni rakennus, jossa minulla on kirjekyyhkyjä jotka osaavat lapsuudenkotiini. Olen onnellinen, että osasin nuorempana varautua. Mutta ehkä kerron teille nyt tarkemmin, mitä silloin tapahtui.
Kun olin suunnilleen viisitoistavuotias, minulle tuli voimakas tarve tehdä jotain. Olin nuori, epäluuloinen ja kävin läpi asioita ennakkoon. Sellainen minä olen. Eräänä päivänä minulle tuli ajatus, että "mitä sitten, kun netti kaatuu? Miten nykyajan ihmiset sitten selviävät?" Ja murehdin sitä asiaa muutaman viikon. Mietin pääni puhki. Päätin, että minä en ole sen hetken koittaessa avuton. Aloin kirjoittaa netin koko sisältöä, sitä hyödyllistä puolta, papereille. Hamstrasin salaisiin kätköihini paperia, kyniä ja lankaa sekä kankaita, aloin opettelemaan säästäväiseksi ja opettelin niin paljon erilaisia selviytymis- ja erätaitoja kuin vain pystyin. Aloin kasvattamaan lihakaneja. Sitä jatkui pari vuotta. Jokainen, jolle olin kertonut asiastani, vain nauroi minulle. He epäilivät minun aavistustani, ja minunkin mieleeni alkoi hiipiä pieni epäilys. Mitä jos teinkin tätä työtä aivan turhaan? Mutta jatkoin kuitenkin. Loppuaikoina kaikki netin tarpeellinen tieto oli jo koluttu. Osasin kaikkea, mitä muut pitivät turhana nykyajan ihmisille. Ammuin jousella, rakensin ansoja, parkitsin nahkaa, säästin kaikessa ja lopulta minun ei tarvinnut ostaa mitään enää kaupasta. Vaikka muut kuluttivat suurten maiden pikamuotia, minä en tarvinnut mitään. Sain ilmaiseksi "käytöshäiriöisen" koiranpennun, Aseenkantajan. Opettelin pois sokerikoukusta. En juonut enää hanavettä, vaan sopeutin itseni luonnosta löytyvään veteen. Altistin itseäni lialle metsää tutkiessani ja immuunijärjestelmäni kehittyi äärimmäisen vahvaksi. En enää sairastanut. Ostin kilokaupalla suolaa. Luovutin kaikki turhat tavarani pois ja tukahdutin tarpeeni miellyttää toisia. Päätin olla vahva, vaikka muut eivät olleet sitä. Muut kulkivat sokeina kohti tuhoa.
Muistan sen päivän, kun netti kaatui. Se oli aivan tavallinen tiistai. Se oli päivä, jona kaikkien elämä muuttui. Ja sinä päivänä minä lähdin. Olin siihen täysin valmis. En edes yllättynyt. Olin juuri päässyt koulusta ja lähtemässä korjaamaan sen kesän hernesatoa. En muista, kuinka kauan siinä meni. En lähtenyt heti ensimmäisenä päivänä. Ensimmäiset päivät olivat epäuskoista odottelua. Kukaan ei voinut tehdä mitään. Koulussa emme oppineet mitään. Niinä päivinä pyöräilin kymmenien kilometrien päähän kotoa, löysin sankan kuusimetsän ja kun huomasin, ettei sille näkynyt loppua, pyöräilin heti kotiin ja aloin pakkaamaan. Pakkasin koko yön. Aamuyöllä lähdin takaisin tulevaan kotiini ja jätin tavarani sinne. Lainasin isän autoa ja kuljetin loputkin tavarat sinne, heinittyneen tien viereen. Kukaan ei tiennyt mistään mitään. Paniikki alkoi jo nostaa päätään. Kannoin käsin tavarat kauas, kauas metsän sydämeen, ja seuraavana yönä kuljetin sinne monta peräkärryllistä lautoja ja muuta puutavaraa. Kaiken mitä kotoa ja naapureilta löytyi. He antoivat pyytäessäni minulle kaikki rakennustarvikkeensa, kun eivät osanneet ajatella. Kannoin nekin yksin, paljain käsin kauas metsään. Lopuksi toin sinne vielä Aseenkantajan, kyyhkyseni ja vuoheni. Sitten palautin auton ja peräkärryn, jätin hyvästelykirjeen, jossa sanoin, että olen pahoillani, ja että jätän kanit ja muistiinpanoni heille, ja toivon että he selviävät. Näin oli kaikkein parasta.
Niiden raskaiden, kaaoksen täyttämien päivien jälkeen vaelsin hoiperrellen kotimetsääni, kaaduin sammalelle ja nukuin. Ties montako päivää. Kun heräsin, jokainen kehoni solu oli tulessa, itkin ja huusin. Sen jälkeen söin puoli levyä tummaa suklaata ja nukahdin uudestaan.
Ensimmäisten kuukausien aikana rakensin pienen mökkini lähes kokonaan. Ja täällä minä olen nämä vuodet asunut. Vaikka elämä täällä on aluksi ollut todella raskasta, olen kuitenkin säästynyt paljolta. Kuten ensimmäisten viikkojen yleiseltä paniikilta. Poistun omasta maailmastani kerran viikossa, jolloin näen läheisiäni. Ulkomaailma on täysin erilainen kuin ennen. Lähes joka talossa on eläimiä, jokainen kasvattaa itse oman ruokansa. Joskus, ehkä kerran kuukaudessa, minulla käy vieraita, harvoja ja valittuja, ja he sanovat, että minä pärjään täällä oikein hyvin. Ja olen siitä samaa mieltä heidän kanssaan. Mutta he eivät kukaan nähneet ensimmäisiä viikkojani.
Toivottavasti jaksoit lukea loppuun asti, kommentoihan ihmeessä!
Cecilia