EHVP#4
Ja heti perään uusi jakso ::)
(Jos et ole lukenut edellisiä EHVP osia mene lukemaan ensin ne)
Eteisessä on pimeää, hämärässä on juuri sen verran valoa että hän näkee kuinka joku, joka istuu penkillä, vetää kengän loppuun asti jalkaansa, nousee seisomaan ja sytyttää valot. Ennen kuin Anton ehtii tehdä mitään, hän huomaa seisovansa sokaistuna oman kotinsa eteisessä, vieraan viisikymppisen naisen katsoen häntä tutkivasti, kädet lanteilla, tupakka huulien välissä. "Vai niin, vai sellasta sitten tällä kertaa", Anton ajattelee ja yrittää vääntää kasvoilleen siedettävää ilmettä. Nainen kättelee Antonia, avaa suunsa, Anton ehtii aavistaa pahaa ennen kuin se tapahtuu, sitten:
Minna! Täältäkö se sun poju saapuu? Olet kyllä äitis näkönen. Missäs sä olet ollut?
Naisella on käsittämättömän kova ääni, se kuuluu varmasti olohuoneeseen asti. Anton seisoo tuskastuneena, kauhuissaan ja aivan hukassa vieraan naisen edessä ja harkitsee pakoa. Lopulta hän päättää kestää kuin mies ja yrittää vielä pelastaa itsestään antaman vaikutelman:
Joo mä tulin käymään kun ajattelin ettei häiritse. Toivottavasti en siis häiritse. Ja mä olen Anton.
Nainen puristaa uudelleen Antonin kättä, hymyilee vähän ja esittelee itsensä.
Niin tosiaan. Joo, mä olen Anna-Reetta mutta sano Reetaksi vaan.
Sitten Reetta avaa oven ja paiskaa sen perässään kiinni. Äiti rientää eteiseen, tuttu ruskea pellavamekko yllään ja hyökkää halaamaan poikaansa.
No mitä ihmettä, meidän äijä! Tulithan sä sieltä! Tervetuloa kotiin Anton. Tuolla on kahvia ja kääretorttua pöydässä, tuu tervehtimään vieraita.
Lopun äiti kuiskaa, näyttää nimetöntään jossa kiiltelee ohut kultasormus. Anton kurtistaa kulmiaan, nappaa äitiä hartiasta ja vetää hänet takaisin eteiseen.
Siis mikä juttu tää on?
Mä oon kihloissa! Selitän ihan heti ku voin.
Nyt sä voit. Miks mä en tienny?
Me ei olla nähty varmaan puoleen vuoteen! Tule nyt tänne.
Äiti menee takaisin olohuoneeseen. Anton jättää turhautuneena takkinsa naulaan, jonkun ärsyttävän haisevan maastokuvioisen takin viereen. Mikälie äidin kihlattu, hikinen moottorikelkkamies. Hän kävelee varautuneena olohuoneeseen äidin perässä. Ensimmäinen mitä hän näkee, on äidin vieressä kahvipöydässä istuva keski-ikäinen herrasmies kauluspaita päällä. Hän hymyilee äidille ja heistä näkee että he ovat onnellisia. Antonin mieli muuttuu välittömästi ja hän päättää pitää miehestä. Hän kävelee miehen luokse, ravistaa hänen kättään ja onnittelee paria täydestä sydämestään. Mies sanoo nimekseen Arttu. Sitten Anton katsoo toiselle puolelle olohuonetta. Nurkassa istuu ikkunan vieressä tyttö paksu kirja sylissään. Tummanruskeat hiukset letitetty ylhäältä, mutta purkautuneet niskasta ja ohimoilta. Pisamaiset kasvot ja tummat kulmakarvat. Mustat reisitaskuhousut ja tummanvihreä villapaita. Tummanharmaat silmät katsovat vakaasti silmänräpäyksen ajan suoraan Antonin sinisiin. Anton ojentaa kätensä ja tyttö tarttuu siihen, kättelee kuin mies. Tytön ilme antaa ymmärtää, että hän ei ole sosiaalisella päällä ja olisi parempi olla hiljaa. Anton ottaa neuvosta vaarin, rakentaa itselleen samanlaisen suojamuurin, katsoo tyttöä vielä kerran, odottaen että tämä esittelisi itsensä. Tämä ei kuitenkaan tunne hyviä käytöstapoja, vaan avaa sylissään olevan kirjan tarkalleen oikealta sivulta, nostaa aavistuksen toista kulmakarvaansa. Anton luovuttaa ja katselee ikkunasta ulos. Sivusilmällä hän kuitenkin näkee kuinka tyttö sulkee kirjan melkein kokonaan, jättää sormen kirjanmerkiksi sivujen väliin, kääntää hänkin katseensa ikkunaan ja ulos. Yhtäkkiä heidän katseensa ikkunan heijastuksessa kohtaavat. Anton hätkähtää ja niin hätkähtää myös tyttö ja alkaa säätää kyynärsauvojaan. Anton miettii uudelleen ja tajuaa kuka onkaan hikinen moottorikelkkamies. Sitten hänkin melkein hymähtää – vain melkein – ja avaa sohvapöydältä eilisen lehden. Eteisestä kuuluu Reetan huikkaus:
Onko sitä kahvia vielä?
Tyttö nurkassa huokaisee ja pyörittelee päätään. Siitä Anton epäilee että Reetta on hänen äitinsä. Heissä onkin jotain samaa näköä. Anton haukottelee, silmäluomet painuvat väkisin umpeen. Hän nousee nojatuolistaan ja hyvästelee vieraat. Vetäytyy omaan huoneeseensa ja nukahtaa heti. Viimeinen asia minkä hän huomaa hereillä on Reetan äänekäs puhe. "Huomenna me sitten lähdetään." Eli vielä huominen. Sitten äiti voisi keskittyä muuhunkin kuin Arttuun.
Anton miettii, mahtaakohan Artusta koskaan tulla hänelle kuin oikea isä. Ehkä.
Cecilia