EHVP#3

Vihdoin taas jatkoa tarinalle, lukekaa ja nauttikaa! <3

Hiljaisuus on pahinta. Harmaa hiljaisuus joka kiemurtelee kosteana sumuna järveltä ja kietoutuu metsän ympärille. Hiipii talon sisään. Anton seisoo keittiön ikkunalla, tuijottaa hämärtyvään iltaan, yksin omien ajatustensa kanssa ties monettako päivää. Purkamattomat laukut sängyn vieressä, muutama kaurahiutalepaketti keittiössä, työtietokone pölyttymässä.

"Nyt", Anton sanoo itselleen. "Jos en mene tänään en mene huomennakaan. Enkä ensi viikolla."

Auton pyyhkijät yrittävät pyyhkiä itsepintaisesti lasille laskeutuvaa vettä. Auton pienet valot kojelaudalla loistavat oranssina ja vihreänä. Hämärä on laskeutunut. Soratie ja metsää. Tunnin matka. Anton jättää auton vähän kauemmas talosta. Mutkan taakse, metsätien pätkälle. Anton nousee autosta, ilma on kylmän kostea. Hän piilottaa kahvipaketin takkinsa alle, painaa päänsä ja antaa märän viiman kastella hiukset ja kulmakarvat. Kujan päässä kotitalo rakkaine ja kipeine muistoineen. Lämmin valo hohtaa ikkunoista. Kynttilä lyhdyssä portilla toivottamassa tervetulleeksi. Hetken lämmin tunne sisällä, kunnes hän huomaa sen. Kaksi vierasta autoa pihassa. Toinen parkkipaikalla äidin auton vieressä, toinen portin vieressä kauempana, huomaamattomasti piilossa. Kahdet kengänjäljet toiselta autolta, mies ja nainen. Yksinäiseltä autolta yhdet jäljet, Anton ei osaa päätellä onko vieras mies vai nainen, kengät ovat olleet tukevat maastokengät, niiden omistaja nilkuttanut pahasti. Kengänkoko on melko pieni miehen kengäksi, mutta silti Anton arvaa, että vieras on mies, koska auto on valtava, korkea lavamaasturi jonka maali on osittain lohkeillut ja irronnut ja jonka lavalla on muodosta päätellen moottorikelkka peitteen alla.

Yhtäkkiä Antonia ei enää huvitakaan mennä kylään äidille. Niin pitkä aika kun hän viimeksi on nähnyt ketään. Ikävä ihmisiä mutta häiritsee tulla paikalle. Tuntuu kuin tuppautuisi omaan kotiinsa, kutsumattomana vieraana. Anton päättää mennä hiljaa takaovesta omalla avaimellaan, häiritsemättä ketään, ĺivahtaa huomaamatta omaan huoneeseensa ja aamulla vieraiden lähdettyä mennä tervehtimään äitiä.

Takaovella hän odottaa hetken portailla, kuuntelee, hengittää syvään ja lopulta työntää avaimen lukkoon, kääntää hitaasti, lukko naksahtaa, ovi aukeaa narahtaen, Anton astuu sisään ja sulkee oven hiljaa perässään.

Cecilia