Ehkä hymykin vielä palaa #2

Ylläri tuleekin tänne blogiin, mutta se ei ole vielä valmis, niin laitan nyt tän tarinan jatko-osan :::)

Ehkä tänään. Mies miettii epäröiden. Lopulta hän tiputtaa auton avaimet takaisin taskun pohjalle. Ei tänään. Hän kävelee takaisin pihaan, katselee järven yllä laskevaa aurinkoa. Ei tänään. Ei tänään. Hän muistaa sen päivän, muisto saa juonteet hänen kasvoillaan syvenemään entisestään, kulmakarvat vetäytymään yhä lähemmäs toisiaan. Se päivä oli juuri tällainen. Harmaat pilvet roikkuivat raskaina vaaleansinisen taivaan yllä. Tulenvärinen aurinko lähes koskettaen vedenpintaa. Hän oli hädin tuskin viisitoista. Mies antaa muistojen tulla, istahtaa laiturin päähän ja antaa kyyneleiden virrata, painaa päänsä käsiinsä.

Sinä iltana isä lähti hakemaan hänen parasta ystäväänsä kylään. Pojat olivat sopineet, että kävisivät seuraavana päivänä pyörillä kalalla, ja lähtisivät illalla pelaamaan koripalloa. Sisko ja veli lähtivät mukaan hakemaan Tuomasta. Poika katsoi ikkunasta, kun isän auto lähti pihasta. Oli tilattu pitsaa, kulho täynnä popcornia, ajateltiin viettää samalla myöhäisiä synttäreitä. Mutta sinä iltana kaikki meni pieleen. Yhtäkkiä innokas odotus muuttui kauhuksi. Huudoksi.

"Anton, ANTON!" Äidin epäuskoiset, vääristyneet kasvot. Poliisi ovella. Poliisin mentyä jäi vain sumeat, suolasta kirvelevät silmät. Äidin nyyhkytys. Raivostuttavan kaunis auringonlasku. Eikä enää mitään, ei mitään.

Pieni Anton sulki silmänsä, muttei sekään auttanut. Hän näki silmissään auton, heidän punaisen WolksVageninsa. Häikäisevän, juuri pahalla korkeudella olevan auringonlaskun. Hirvi. Isä painamassa jarrua, mutta aivan liian myöhään, sitten katkenneita luita, pirstoutunutta lasia, verta, verta kaikkialla.

Isä, Tuomas ja sisko kuolivat heti. Pikkusisko, seitsemänvuotias, jäi juuri ja juuri henkiin. Ambulanssi kuljetti hänet sairaalaan, jossa hän heiveröisenä, pienenä makasi kaikenlaisten härveleiden ja valkotakkisten hoitajien keskellä. Pieni toivonkipinä. Kaksi päivää – sekin mennyttä. Ja sitten mustaa. Nämä yhdeksän vuotta, jokainen päivä – pelkkää mustaa.

Tänään hän ei kävisi äidin luona. Ei tänään. Tämä päivä on aivan liian samanlainen kuin se päivä silloin, yhdeksän vuotta sitten.

Cecilia :P