Ehkä hymykin vielä palaa #1

No nyt yritän taas aloittaa uutta jatkotarinaa :P Katotaan miten onnistun... 
Lähiaikoina saattaa tulla enemmän surullisempia tekstejä, kun Manu lopetetaan, ja mulle hyvä keino käsitellä mun tunteita on kirjoittaminen. Kiitos kun jaksatte lukea näitä :-* pus

Sorainen autopaikka, jolle mahtuu juuri ja juuri sovussa kolme autoa. Siitä lähtevä heinittynyt, kapea, mutkitteleva tie, jonka molemmin puolin on tiheää metsää, kiviä ja mustikoita. Kanalintu pyrähtää pakoon, sen lähtiessä oksissa kahahtaa, ja orava naksuttaa kiukkuisesti. Vajaan puolen kilometrin kävelymatka pihaan. Perillä tulijaa tervehtii ikivanhat puut, aidan takana vaaleansininen talo ja järvi sen takana. Kaukana korpit raakkuvat haaskalla. Kauempana järvellä näkyy lähekkäin kaksi saarta, niiden välissä silta. Vene laiturin vieressä rannassa. Vanhoja onkia ja virveli rantasaunan takana. Kanala metsänpuoleisen seinän vieressä. Vaaleansininen koirankoppi, jonka edessä on vielä kaulapanta ja jolta on edelleen vedettynä vaijeri, toinen pää talon seinässä, toinen kauempana lyhtypylväässä. Kopin takana puoli metriä korkea kivi, sen alla vuosia kestänyttä unta uinuva labradorinnoutaja.

Pieni laatoitettu pihapolku portilta ovelle. Laattojen välissä sammalta ja voikukkia. Villiintynyt puutarha jonka keskellä pieni paviljonki. Kellastuneet, revenneet pitsiverhot ja puutarhapenkki. Kultakuoriainen mönkii hitaasti polun yli. Sen tuntosarvet värähtävät kun käsi siirtää sen turvaan pensaan juurelle. Mies nousee seisomaan ja katselee ympärilleen. Hän näkee edessään kaiken sellaisena kuin se on ollut vuosia sitten. Hän palaa lapsuuteensa, kun hän vieraili kesälomillaan mummolassa. Tunnelma on samanlainen kuin silloin, kun mummo vielä eli ja kasteli amppelikukat päivästä toiseen, yhä silloin, kun jalat eivät enää jaksaneet kantaa ja selkä painui kumaraan, kunnes ei muistanut enää muuta. Samanlainen kuin silloin, kun pappa vielä maalasi kantoihin tonttuja ja vietti kaikki päivänsä veneessä järvellä, kunnes eräänä päivänä ei tullutkaan illalla takaisin. Mutta kuitenkaan mikään ei ole enää samoin. Kaikki on muuttunut. Mies sytyttää kuistilla roikkuvaan lyhtyyn sytkärillään liekin ja sulkee silmänsä. Miettien jälleen, miksi juuri hän peri tämän paikan, koska eihän hän olisi sitä ansainnut. Mummola tuntuu melkein pyhältä paikalta muistoineen. Mutta eihän jäljellä ollut enää ketään muuta, joten jäljelle jäi vain hän. Hän kaivaa taskustaan avaimen, jossa roikkuu pieni lasinen käpy. Sovittaa avainta lukkoon. Hieman rahisten se kääntyy vaivalloisesti ja muutaman nykäisyn jälkeen ovi aukeaa. Valo eteiseen syttyy kilisten ja välkkyen, mutta kuitenkin. Mies vetää oven takanaan kiinni, ja valahtaa polvilleen nurkkaan, vanhojen takkien alle, hengittäen mummolan hajua. Kyynelet kirveltäen silmissä ikävää. Yksin, edelleen. Ei ketään jäljellä. Hän käpertyy takkien alle niinkuin teki lapsena, ja nukahtaa muistamatta mitään.

Toivottavasti keksin tähän vielä jatkoa :P
Cecilia