Päivä 7

10.01.2025

Tämä on ensimmäinen tällainen teksti, vaikka se onkin päivä 7. Nimet on muutettu koko sarjassa. Jos kiinnostaa, lue ihmeessä. Jos taas ei... Niin ehkä on parempi vain jäädä lueskelemaan runoja :)

Ja tästä se alkaa!

Nostelen jalkojani korkealle syvässä lumessa. Vielä vähän matkaa. Biojäteastia heilahtelee askelteni tahdissa kuin Elainen tekemän kaappikellon heiluri. Tik - tak - tik - tak - ja kuitenkin aika on pysähdyksissä.

Lopulta pääsen kompostin luo ja nykäisen kiinni jäätyneen kannen irti. Kaadan hieman lemahtavat teepussit ynnä muut kompostiin, enkä hengitä ennen kuin asetan kannen takaisin paikoilleen. Kävelen pimeässä talvi-illassa omia jälkiäni pitkin takaisin takaovelle, ja avaan oven. Se ei koskaan ole lukossa, miksi sen pitäisikään? Täällä ei ole ketään muuta kuin minä ja hän, Elaine, paras ystäväni.
Huokaisen astuessani takaeteisen - tai kodinhoitohuoneen - lämpöön, jonka laattaseinien aaltoaiheiset mosaiikit teimme kuukausi sitten yhdessä Elainen kanssa. Olemme asuneet täällä valmiissa talossamme nyt viikon, ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen. Pesen biojäteastian talon ainoassa hanassa, josta joka tapauksessa tulee vain kylmää vettä, ja tönäisen lumiset kenkäni allaskaapin alle. Pudotan märät villasukat pyykkikoriin ja kävelen paljain varpain keittiöön, jossa leivinuunissa odottaa lämmin uunijuusto. Kierrän leivinuunin toiselle puolelle, jossa takka hohkaa tulikuumana. Lysähdän tummanvihreälle nahkasohvalle ja käperryn sohvannurkkaan oranssinruskean, valtavan viltin sisään. Virkkasin sen muutama vuosi sitten, kun aloin tosissani suunnitella tulevaa kotiamme.


Herään kevyestä unesta, kun Elaine tulee sisälle äänekkäästi kopistellen. Hän on tulossa saunalta, jossa hän oli peseytymässä ja vaihtamassa vaatteita kanan teurastuksen jälkeen. Meille on luvassa juhla-ateria ensi sunnuntaina, kun meidän molempien perheet tulevat kylään. Hän käy tiputtamassa omat likaiset vaatteensa minun sukkieni päälle, ja romahtaa viereeni sohvalle uupuneena.

  • Kävitkö hoitamassa jo vuohet? hän kysyy. Nyökkään. Hän tietää kyllä että olen tehnyt sen. Ruokin myös kanat, siivosin kanien häkit, kävin pitkällä lenkillä koirien kanssa, laitoin navetan heinäparvelle kissoille ruokaa ja vähän maitoa…

Istumme takkatulen lämmössä hetken hiljaa, sitten nousen ja menen kattamaan koulussa veistämäni puukupit ja lusikat pöytään. Kaadan mukeihin kuumaa vettä, ja laitan Pukka-merkkiset lakritsi-minttuteet hautumaan. Nostan koristeellisen, tauluna toimivan pannunalusen seinältä pöydälle ja kömpelöillä, patakintaiden peittämillä käsilläni nostan vuoan sen päälle. Elaine on tullut jo keittiöön ja istahtaa nikkaroimalleen jakkaralle, jonka päällä on yhteisen kummitätimme virkkaama villainen alusta. Minulla on samanlainen omilla väreilläni. Kun upotan lusikan juustoon, kullanruskea kuori repeää ja herkullinen tuoksu täyttää keittiön. Elaine ottaa omalla lusikallaan juustoa kuppiinsa. Se on todella, todella hyvää, ja molemmat ottavat lisää kunnes kaikki on syöty. Ehkä söin liikaa, mutta kuka tahansa olisi tehnyt sen tämän uunijuuston kohdalla. Se on täydellistä.


Kun olemme vaihtaneet yöpuvut päälle, kiipeämme ylös parvelle, missä on kaikki henkilökohtaiset juttumme ateljeesta aarrehyllyihin täynnä erikoisia kiviä, hyönteisiä ja sulkia. Niin kuin joka ilta, rullaamme lampaanvillaiset petikäärömme auki, haemme tunnelmanurkasta tyynyt ja kaivamme päiväkirjamme, ainoat asiat joita emme jaa, irtonaisen lattialankun alta ja alamme kirjoittaa, niin kuin joka ilta.


Kun nukahdan, näen pikkuikkunasta tähdet…


© 2023 Kirjoitusblogi Kynän Kertomaa. Kaikki oikeudet pidätetään. 
Luo kotisivut ilmaiseksi! Tämä verkkosivu on luotu Webnodella. Luo oma verkkosivusi ilmaiseksi tänään! Aloita