Minä voitin
Harmittaa, kun en ole lähiaikoina kirjoitellut oikein muuta kuin runoja. Siispä kirjoitin tarinan. Minulla ei ole mitään sanottavaa, paitsi että käykäähän katsomassa "tietoa minusta", siellä on uusi esittely. Entinen oli vähän tyhmä. Lisäksi minulla on uusia linkinvaihtolaisia, käykää nekin tsekkaamassa. Eipä sitten muuta kuin tarinan pariin!
Istuin puun korkeimmilla oksilla ja tarkkailin allani hyöriviä ihmisiä. Kuulin helposti heidän äänensä ja näinkin heidät. He vain olivat niin typeriä, etteivät tajunneet katsoa ylös puuhun. Annoin tuulen keinuttaa puun latvaa. Suljin silmäni ja huojuin mukana. Kunnes kuulin hänen äänensä.
Missä se hullu likka on? Niin juuri, se joka iski sinulta hampaat kurkkuun.
Raivo sisältäni juoksi ulos ja pitkin selkääni. En saanut karjaista tuolle kuvottavalle äijälle mitään myrkyllistä juuri nyt. Tyynnytin itseni uskomalla, että sen aika koittaisi vielä. Mies alhaalla oli Williams, isäni entinen koulutoveri. Perheeni sairausaikana hän asui kotonamme ja kun rakkaat perheenjäseneni kuolivat yksitellen, hän esitti olevansa pahoillaan, mutta minä, tarkkaillessani häntä hiljaisina hetkinä piiloistani, näin hänen voitonriemuisen ilmeensä kynttilän valossa. Olin inhonnut häntä siitä hetkestä lähtien, ja nyt, kun olin tässä maailmassa yksin, hän oli myynyt kotini ja ottanut rahat itselleen. Nyt hän yritti löytää minut ja aikoi myydä minut salakuljettajalle. Hänen apulaisensa , iso tyhmä körmy, oli saanut minut kiinni jo kerran. Silloin nyrkkini lennähti vaistomaisesti ilmaan ja iskin häntä suoraan kasvoille. He eivät voisi viedä minulta sitä viimeistä, mitä minulla oli. Vapautta.
Etsi hänet! Muuten ei sinullekaan kovin hyvin käy. Miehen ääni oli kylmä ja ivallinen. Kuulin henkivartijan mutisevan matalalla äänellä jotain, mitä en ihan ymmärtänyt. Silloin Williams sanoi jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.
Hän taitaa olla pelkuri. Hän katosi yhtäkkiä eikä jäänyt vastaamaan teoistaan. Hän taisi pelätä minua.
Williams! Ääneni kuulosti vieraalta ja pelkäsin itsekin yhtäkkiä itseäni. Nousin seisomaan vankalle oksalle ja katsoin alas hölmistyneen näköiseen mieheen. Purin hampaani yhteen, kuulin kuinka ärjäisyni kaikui yhä ilmassa. Vieraan tytön ääni. Villi.
Minä en pelkää sinua, lausuin, ja tunsin, kuinka totuuden sanat antoivat minulle voimaa. Yhtäkkiä tunsin olevani vahva, aivan kuin voisin kannatella koko maailmaa käsissäni.
Mies alhaalla näytti epäuskoiselta. Pian hänen kasvoilleen nousi ymmärrys.
Vai et sinä pelkää minua, kakara? Tule sitten alas. Pelko kuulsi vain vähän läpi hänen mahtipontisesta jylinästään.
En ole tyhmä, toisin kuin sinä. Luulet saavasi minut kiinni, rotta. Minä en anna itseäni myytäväksi, sanoin aivan tyynesti. Williams ei ollut uskoa korviaan. Joku oli sanonut häntä juuri tyhmäksi rotaksi. Sitä hän ei voinut sulattaa. Hän punehtui raivosta ja hikoili ja vapisi yhtä aikaa.
Ota tuo röyhkeä tyttö kiinni, Jorge! Williams karjui. Jäin seuraamaan tapahtumaa. Puu oli korkea ja paksu, eikä moneen metriin ollut ollenkaan oksia. En uskonut että Jorge pääsisi ylös. Olin oikeassa, sillä monen epätoivoisen yrityksen jälkeen jättiläinen luovutti. Hän sanoi Williamsille alakuloisena:
En minä tuonne pääse, herra.
On pakko! Williams mylvi. Hetken rauhoituttuaan hänen kasvoilleen levisi ilkeä hymy. Hän otti puhelimen taskustaan ja soitti. Hetken kuluttua joku vastasi, ja Williams sanoi:
Kyllä. Kuulit oikein. Tikkaat ja varalta myös moottorisaha. pitäkää kiirettä.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja karjaisi jotain kirosanoja ja haukkumasanoja. Sitten hän oli kerrankin hiljaa ja käveli autotien laitaan odottamaan. Vähän väliä hän kuitenkin vilkuili minua, ikään kuin peläten, että karkaan. Jorge oli puun juurella vahtimassa, joten jos päättäisin karata, tippuisin suoraan Jorgen syliin. Ja se ei ollut tarkoitus.
Mieleni alkoi vähitellen täyttyä kamalista vaihtoehdoista. Mitä jos tippuisin? Se olisi kuitenkin parempi, kuin tuleva kohtalo. Puu kaadettaisiin moottorisahalla. Williams oli päättänyt saada minut elävänä tai kuolleena. Sillä ei ollut hänelle oikeastaan väliä.
Huomasin, että Jorge selasi kännykkäänsä puun alla. Williamskin oli kadonnut näkyvistä. Silloin päätin, että en häviäisi taistelematta. Vilkaisin vielä kerran alas maahan ja tein lopullisen päätöksen. Hyppelisin puita pitkin pakoon. Nousin ylös niin hiljaa kuin pystyin, ja syöksyin toista puuta kohti. Kukaan ei ollut vielä huomannut mitään, mutta jysähdin puuta päin niin voimalla, että sen kuulivat kaikki. Pääsin hivuttautumalla puun taakse piiloon juuri kun henkivartija nosti katseensa ja karjahti yllättyneenä. Olin kadonnut, ja tyhmä henkivartija juoksi heti isäntänsä luo mölisten jotain epäselvää. Hyppelin puusta puuhun, kunnes olin kaukana. Olin rättiväsynyt, ja tietäen, etteivät viholliset älyäisi etsiä minua siltä suunnalta nukahdin puun leveälle oksalle.
Heräsin aamun sarastaessa. Olin keskellä havumetsää, tietämättä suunnasta mitään. Olin ollut yöllä niin väsynyt ja pyörällä päästäni, etten tiennyt mistään mitään. Sitten muistin kaiken ja nauroin vapautuneesti. Williams ei voittanut minua. Olin päässyt pakoon.
Sinä päivänä etsiessäni ruokaa ja vettä, päätin, että Williams saisi jonain päivänä vielä opetuksen. Ja minä opettaisin häntä säälimättä.
Williams ei ollut voittanut minua - eikä tulisi koskaan voittamaankaan. Sillä minä voitin.
Siinä oli se tarina, kertokaa mitä tykkäsitte. Minusta tarina alkoi vähän väärästä kohdasta, mutta usein juuri se tekee tekstistä ihanan salaperäisen ja jännittävän. Toisin kuin yleensä minun tarinoissani, saimme tietää jotain hahmojen menneisyydestä. Itse tykkään tarinassa eniten viimeisistä lauseista, ne vain putkahtivat mieleen yhtäkkiä. Mutta olen saanut paljon ihania kommentteja - kiitos, lukijakullat! Ja muistattehan, että blogia saa mainostaa kaikille! :D
Cecilia<3