Korppi

Koulussa hän on yksin, kuten aina. Hän on näkymätön. Se on oikeastaan hyvä asia. Ainakaan häntä ei kiusata. Hän käy koulussa, saa hyviä numeroita vaikka ei keskity tai harjoittele koskaan ja lähtee.

Kotimatkalla, uudella polulla Hilja näkee oudon talon, jota hän ei ole koskaan aikaisemmin huomannut. Se on todella iso, ja siinä on paljon torneja ja parvekkeita. Kerroksia talossa on varmaan kuusi. Hilja koittaa kurkkia vaivihkaa, mutta ei kehtaa pysähtyä. Hän on mennyt jo talon ohi, kun joku huutaa.

- Hilja! 

Hilja katselee hädissään ympärilleen. Hän näkee hahmon oudon talon pihassa. Hahmolla on repaleinen kaapu päällään ja pitkä, vaalea tukka valuu hupusta sotkuisina lettikasoina. Naamaa ei näy. Hilja on kuin ei olisi kuullutkaan, vaikka huutaja varmasti jo huomasi hänen kuulleen. Kuinka nainen oli tiennyt Hiljan nimen? Hilja lähtee kävelemään nopeammin. Hänen sisällään kasvaa tarve huutaa. Häntä ahdistaa, sillä joku tietää hänestä liikaa. Joku, josta hän itse ei tiedä mitään. Hän kävelee mietteissään, ja yhtäkkiä hän huomaa korpin vierellään. Se katsoo Hiljaa tummilla helmisilmillään. Sitten se kirkaisee ja lentää siivet läiskyen pois. Se lentää oudon talon pihaan, ja Hilja ehtii nähdä, kuinka sen laskeutuessa sen pyrstö muuttuu repaleiseksi kaavuksi ja siivet puhtaanvalkoisiksi käsiksi. Ahdistus vain kasvaa. Hilja tietää, että nyt on kaikki sekaisin. Kaikki.

Seuraavana päivänä Hilja ei mene kouluun. On perjantai, viikonlopun alku. Hiljaa kuitenkin ahdistaa. Ahdistunut hiljaisuus täyttää kodin vanhempien lähdettyä töihin. Hilja ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän kuitenkin ottaa maalit ja kankaan ja menee parvekkeelle maalaamaan. Muutaman minuutin kuluttua eilinen korppi laskeutuu kirkuen kankaalle. Maaliin jää siipien sotkemia raitoja. Hilja astuu kauemmas. Hänellä on kylmä,mutta hiki virtaa pitkin hänen kasvojaan. Korppi kallistaa päätään ja Hilja huomaa että sen toinen silmä on valkoinen. Hilja kerää rohkeutta ja ottaa käteensä parvekkeen nurkasta harjan. Hän huitaisee sillä kohti korppia. Korppi hyppää taaksepäin juuri sen verran että se vain hipoo korpin rintasulkia. 

Korppi avaa nokkansa kuin huutoon, mutta sieltä alkaakin kuulua laulua. Laulua kuin satakielellä tai mustarastaalla. Hilja huutaa peloissaan ja yrittää mennä takaisin sisälle. Lintu hyökkää Hiljaa kohti yrittäen pysäyttää hänet ja sen terävät kynnet viiltävät vahingossa käsivarteen syvän viillon. Korppi pysähtyy järkyttyneen näköisenä ja Hilja yrittää perääntyä. Hän huutaa nähdessään mustien siipien muuttuvan likaisen valkoisiksi kaavun riekaleiksi, pään sulkien kasvavan vaaleiksi hiuskimpuiksi, kynsistä tulee valkoiset kädet. Outo nainen lähestyy Hiljaa. Hän koskettaa haavaa ja kuiskaa lempeästi toruen:

- Minähän yritin varoittaa. Tiesin että sinulle tapahtuu tänään jotain. 

Ihmeellisesti haava parantuu valkoisten sormien koskiessa siihen. 

Itsensä tyhmäksi tuntien Hilja mutisee kiitokset ja livahtaa takaisin talon sisälle. Ikkunasta hän näkee kuinka mustat sulat pölähtävät ilmaan. 

Seuraavana aamuna Hilja kulkee samaa reittiä kouluun. Polulta ei lähde mitään reittiä minkään kartanon pihalle. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken. Ehkä ei. Joka tapauksessa hän ei halua tietää, mitä täällä tapahtuu.