Pöö!

Okei, tähän alkuun on nyt ihan pakko kirjoittaa vähän kuulumisia. Ensinnäkin - mulla menee ihan hyvin yläasteella. Siellä opet on kivoja ja osaa opettaa hyvin just sitä tiettyä ainetta. Lisäksi kokeita ei ole tiedossa ihan hulluna, vaikka niin aluksi luulin. Olen tosi onnellinen, kun pääsin mun muutaman kaverin kanssa samalle luokalle, ja osa kavereista on rinnakkaisluokalla, ja meillä on joitain yhteisiä tunteja. 

Ilmoittauduin yön yli harkitsemisen jälkeen yhtenä aamuna luovan kirjoittamisen kerhoon! Se on keskiviikkoisin meidän koulun kirjastossa (meidän koulun kirjasto on aivan MAHTAVA).

Muuten harkitsin sitä sen takia, koska olen menossa myös hevoskerhoon ja minusta tehtiin vartionjohtaja... Eli aika paljon hommaa... Mutta enköhän selviä, ja jos en, EI - VOI - mitään. :) 

P.S. Nimi on vitsi!!! :D

Sitten uuden tekstin pariin!<3

Ilta oli aivan tavallinen. Mabel ei olisi ikinä voinut arvata, mitä tapahtuisi. Hän meni nukkumaan normaalisti ja oli juuri nukahtamassa, kun hänet täytti yhtäkkinen levottomuus. Hänen korviinsa kantautui jostain kaukaa sihinää joka hiljaisuudestaan huolimatta tunkeutui joka paikkaan. Mabel kampesi itsensä pystyyn ja yritti kuunnella nousevan paniikin läpi. Muutaman minuutin kuluttua sihinä loppui. Mabel istui huohottaen sängyllään ja pimeys tuntui kuristavan häntä. Hiljaisten tuntien kuluessa hän rauhoittui pikkuhiljaa. Ehkei se ollutkaan mitään. Hänhän oli yksin kotona. Ehkä se oli vain pakastin tai vastaava. 

Mabel heräsi hengästyneenä. Unta hän ei muistanut, mutta jotain oli nyt tekeillä. Hänellä kesti hetki aikaa tajuta, että joku liikkui hänen huoneensa ulkopuolella. Hiljaiset, laahaavat askelet lähestyivät. Yöpöydän päällä olevan herätyskellon valaistut viisarit näyttivät puolta neljää. Mabel päätti, että mikä tahansa tai kuka tahansa oven takana oli, hän ei halunnut nähdä. Hän kääntyi seinää päin. 

Yhtäkkiä joku tarttui ovenkahvaan ja nyki sitä. Mabelin aikeet kumoutuivat ja hän kääntyi raskaasti huohottaen ovea kohti. Pimeys oli sietämätön. Heikko nykiminen kasvoi, ja kohta Mabel kuuli järjetöntä ryskytystä. Hän luuli pyörtyvänsä, hän luuli tukehtuvansa, hän tiesi, että kohta hän menettäisi järkensä. Mutta ei. Piinaava melu jatkui jatkumistaan. Kului tunteja. Mabelin korvissa soi. Aamun sarastaessa ääni hiljeni vähän kerrallaan. Mabel näki aamuauringon valossa, kuinka ovenkahva laskeutui vielä kerran, ja nousi takaisin ylös. Viimeisen kerran. Sekaisin yön tapahtumista Mabel painoi päänsä tyynyyn ja nukahti.

Nyt on vähän kiire, laitan kuvan myöhemmin. Toivottavasti tykkäsit. :) 

Mitä tuolta mun ovelta alko yhtäkkiä kuulua...?...........:) Ei oikeesti. No fiilikset oli itellä kirjottaessa aikamoiset... Ei kovin paha, mutta oon aika herkkä ja mulla on hyvä mielikuvitus... 

:)

Cecilia