Kostaja

Päätin kirjoitella tänne jotain. Ehkä tarina, tarinanpätkä tai jotain muuta. Katsotaan mitä tulee mieleen, ja kerrotte sitten mielipiteenne. Yritän saada järkevän tarinan kasaan.

Kostaja

Jospa näkisin hänet vielä, ajattelin, ja ajatuksen mahdottomuus painoi minut vielä pienempään kyyryyn kuin missä jo olin, paossa ihmisiä, naapurin talon takana, joka oli paras piilo minkä olin löytänyt. Yritin hetken päästä nähdä hänet vielä kerran. Näin hänen mustan tukkansa heilahtavan, vihreän mekkonsa hulmahtavan ja hän oli poissa. Olisin halunnut pyytää anteeksi, mutta se oli liian myöhäisä. Olin huutaa epätoivosta.

Luulin olevani yksin ja turvassa talon takana. Yhtäkkiä kuitenkin joku tai jokin osui minua olkapäähän. Säikähdin kuollakseni. Käännyin ympäri ja näin hänen mustat silmänsä. Jotenkin en enää toivonutkaan näkeväni häntä. Hän kantoi kädessään kuollutta korppia. Kaunista, sinisenhohtoista lintua, jonka olin juuri tappanut. Se oli ollut vahinko, mutta tiesin, ettei hän uskoisi selityksiäni. Ettei Lucinda uskoisi selityksiäni. 

Joka tapauksessa, on typerää aloittaa keskeltä tarinaa. Aloitan alusta, että ette ymmärrä minua väärin.

Olen Liya, 13-vuotias, tavallinen suomalaistyttö. Joka tapauksessa olin nyt vaikeuksissa. Olin puoli tuntia sitten ollut lähimetsässä ampumassa jousellani. Harrastan sitä. Yhtäkkiä näin samaisen korpin puussa, alimmalla oksalla. Se katseli kiinnostuneena puuhiani. Olin juuri ampumassa erään puun juuressa olevaa maalia, kun korppi syöksyi kiitävän nuolen lentoreitille. voisin vaikka vannoa, että se teki sen tahallaan. Nuoli oli jo ilmassa. Mitään ei ollut tehtävissä. Nuoli lävisti korpin ja huuto, jonka lintu päästi kuolemansa tullessa, oli hirvein minkä olen koskaan kuullut. Kaikki kylässämme tietävät varsin hyvin, että Lucinda kostaa aina. Vaikka oman henkensä uhalla. Ja siitä syystä kaikki pelkäävät häntä. Kaikki. Jokainen. Ja nyt minä olin tappanut hänen lemmikkikorppinsa. Tiesin että olin vaarassa, ja siinä minä olin.

Lucinda katsoi minua silmiin. Hän kuiskasi:

- Henkesi on vaarassa. Lucinda katsoi minua säälivän mutta uhkaavan näköisenä. Pelkäsin häntä enemmän kuin koskaan ennen. Seisoin siinä ja kasoin häntä kuin idiootti.

- Annoin sinulle mahdollisuuden, Lucinda sihisi nostaen kätensä. 

- Katoa! En nähnyt enää hänen kättään. Olin tihenevän sumun keskellä, ja en tiennyt, oliko naamani märkä sumusta vai omista kyynelistäni. 

Olin kadottanut itseni.

Kommentoikaa! Kiitos kun luit tämän postauksen. Tarina ei ollut mielestäni hyvä, mutta siinä oli hyviä kohtia. Onnellisista lopuista en oikein tykkää. Niinpä tässäkin oli vähemmän onnellinen loppu. Tässä tämä nyt oli. Toivottavasti sinä tykkäsit.

P.S. Kuva on Playground AI:lta.

Cecilia