YHDESSÄ

Tämä tarina on aika vanha jo. Kirjoitin sen joskus koulutehtävään. Se on aika korkealentoinen, mutta ainakin opettaja tykkäsi silloin kun palautin tehtävän. Katsotaan tykkäättekö te.

YHDESSÄ

Hän tunsi, että joku tarkkaili häntä. Tätä oli jatkunut jo aivan liian kauan. Tänään se loppuisi. Hän käveli aivan normaalia reittiä kotia kohti, mutta jatkoikin ohi ja suuntasi metsään. Jos joku näkisi hänet, myös hän voisi nähdä tarkkailijan. Heti ensimmäisellä askeleella metsässä tarkkailun tunne katosi. "Ei sitten", tyttö ajatteli. "Vielä minä sinut löydän."

Sala pettyi kovasti. Hän oli luullut, että se onnistuisi tänään. Hän tarvitsi liittolaisen, ja Amber olisi juuri oikeanlainen. Eläinmaa oli vaarassa.

Amber oli jo unohtanut mitä päivällä oli tapahtunut. Hän livahti tottuneesti hiljaa ja huomaamatta ulos takapihalle. Sieltä hän jatkoi puron yli autiolle navetalle, jossa kukaan ei koskaan käynyt eikä Amberkaan olisi saanut käydä siellä. Vanhemmat kielsivät, ja sanoivat, että sen katto voisi romahtaa. Amber vähät välitti kiellosta. Kukaan ei tiennyt että Amber kävi siellä.

Amber raotti repsottavia lautoja juuri sen verran, että mahtui sisään, sillä ovi oli lukittu. Hän nakkasi tieltä löytämänsä jäniksenraadon pimeään nurkkaan. Niin hän oli tehnyt jo kolmen vuoden ajan joka päivä. Heti kun hänen jalkansa koskettivat maalattiaa, hän tunsi lämpimän ja sileän turkin kosketuksen säärtänsä vasten. Niin hän oli kokenut jo kolmen vuoden ajan joka päivä. Sillä Amber ei ollut mikään ihan normaali 12-vuotias. Hänellä oli kaksi siivekästä pantteria, mutta ei yhtään ystävää.

Pakon sanelemana hän oli oppinut näkemään yksinäisyyden kauniina ja turvallisena. Jos ei ollut ystäviä, ei ollut riitoja. Ja niin hän oli onnistunut luomaan kaksi siivekästä pantteria, kaksi onnellista harhakuvaa. Eikä hän itsekään tiennyt, miten.

Sala oli vakoillut Amberia jo monta tuntia. Mitä tyttö oikein hommasi vanhassa navetassa? Sala oli kyllästynyt odottamaan ja säännöistä välittämättä raotti lautoja ja kurkisti sisään.

Amber tunsi taas kerran tarkkailun ahdistavan tunteen. Kuka ihme häntä seurasi? Hän päätti varmistaa, että oli yksin.

Hän nosti silmänsä repsottavien lautojen kohdalle ja parkaisi pelästyksestä. Häntä tuijotti ulkopuolelta kaksi mustaa, säikähtänyttä silmää.

Sala kirkaisi. Tyttö oli nähnyt hänet. Enää ei voisi perääntyä. Selittely olisi turhaa, ja sitä paitsi hän ei voinut puhua tässä maailmassa. Sala astui kolme askelta taaksepäin ja kirkaisi uudestaan. Lautojen välistä pujahti valtava kissaeläin. Pantteri. Eikä mikä tahansa pantteri, vaan musta pantteri, jolla oli selässään mustat, sinertävänhohtoiset, valtavat siivet! Eläin irvisti häijysti, ja Sala näki sen täydellisen valkoiset hampaat.

Pantteri jäi navetan seinän juureen ja tuijotti Salaa silmiin. Sen silmät olivat kuin veriset lähteet. Otus ruoski ilmaa hännällään ja työnsi terävät kyntensä esiin. Se oli juuri hyökkäämäisillään, kun Amberin ääni leikkasi ilmaa kuin veitsi.

• Siipi!

Siipi mateli häpeissään Amberin eteen, ja Sala sai vain vaivoin pidätettyä nauruaan. Peto toi mieleen nolostuneen koiran.

Mutta parin sekunnin kuluttua häntä ei enää olisi naurattanut. Vieraat sanat tunkeutuivat hänen mieleensä, ja hän oli varma, että hän ei itse ajatellut niitä.

Sala - minä näen sinut… Tiedän kuka olet…

Sala katsoi pantteria ja näki sen hymyilevän maireaa hymyä.

Emme tule mukaasi…

Miten tuo älytön luontokappale pystyi tuohon?

Amber hymyili ja yritti näyttää ystävälliseltä. Kuitenkin tuo tuntematon tyttö paljastaisi Amberin vaaliman salaisuuden.

Sala katsoi Amberia. Hän ymmärsi, että Amber yritti väkisin näyttää ystävälliseltä. Mutta ei Amber ollut onnistunut. Hän näytti enemmänkin näädältä.

• Niin? Miksi olet täällä? Kuka olet? Tämä on yksityisaluetta, Amber kivahti.

Sala kirjoitti hiekkaan: Olen Sala Eläinmaasta. Tarvitsen apua. En voi puhua.

Amber katsoi Salaa ihmeissään. Mitä ihmettä tuo selittää? Silloin Amber huomasi Salan tuuhean mustan tukan alta pilkistävät pörröiset korvat. Kun Sala hymyili, hänen terävät ja kaartuvat kulmahampaansa näkyivät. Hänen silmänsä olivat kuin kissalla ja hänen kätensä olivatkin käpälät. Amber katsoi Salan jalkoihin. Ne olivat paljaat ja ne eivät olleet tavalliset ihmisen jalat. Ne olivat tassut. Amber tuijotti. Hän katsoi Salan sileää turkkia, joka kasvoi hänen ihossaan ja hän katsoi Salan viiksiä, jotka kasvoivat hänen nenänsä juuresta. Eikä siinä kaikki. Salalla ei ollut mitään tavallista ihmisen nenää, vaan vaaleanpunainen kuono. Sitä paitsi hänellä oli pitkä häntä. Sala oli oikeastaan hyvin sievä. Amber päätti luottaa tuohon tunkeilevaan ihmiskissaan ja nyökkäsi.

• Autan sinua, Sala.

Sala riemuitsi hiljaa mielessään ja lähti kohti Eläinmaan porttia, joka sijaitsi läheisen metsän kauimmaisessa keskikohdassa.

• Perillä! Vihdoinkin voin puhua! Sala puuskahti.

He olivat saapuneet Eläinmaan portille, jonka kaaresta roikkui kolme linnun sulkaa hämähäkinseitin varassa. Portin sisältä puhalsi kylmä tuuli, ja sen alla sammalella oli muutama lumihiutale, vaikka oli kesä. Muuten sen ympäristö oli aivan tavallista metsää. Kukaan pahaa-aavistamaton ohikulkija ei olisi voinut arvata mitään. Kaikki olisi voinut olla vain sattumaa. Mutta kaikella oli tarkoituksensa.

Sala veti Amberin käsivarresta mukanaan. Sala tunsi toisen epävarmuuden. Pantterit murisivat epäluuloisesti.

• Hei! Tuota… Sala? Älä vielä, jooko! Voitko edes ensin kertoa, mitä minun pitää tehdä?

• Kerron kohta.

Sala kiskaisi päättäväisesti Amberin kädestä ja jännitti kaikki lihaksensa. He syöksyivät portin läpi, ja varautumisesta huolimatta Sala menetti tajuntansa. Viimeiseksi hän ehti nähdä Amberin kultaisen tukan ja pelästyneet kasvot.

Toivottavasti hän kestää siirtymisen… Sitten kaikki pimeni.

Amber heräsi ensin. Joka paikkaan sattui. Kipu ei ollut normaalia kipua, vaan outoa, sähköistä kipua. Oksetti ja muutenkin olo oli huono. Hän ei muistanut, missä oli. Sitten jää syöksyi hänen kehonsa ja mielensä läpi ja kaikki pimeni.

Sala katsoi pettyneenä Amberia. Voi hyvänen aika! Näytti siltä, että Amber ei ollut selvinnyt. Ja Sala kun oli odottanut häneltä niin paljon! Sala murisi turhautuneena. Juuri silloin Amber avasi silmänsä.

• Missä olen?

Sala katsoi Amberia ja huokaisi helpotuksesta. Ei hän ollutkaan kuollut. Amber nousi horjuen seisomaan ja ravisteli päätään. Sitten hän kirkaisi järkytyksestä ja tuijotti luolan nurkkaan. Hänen kauniit kultaiset hiuksensa lojuivat kylmällä kivellä. Amber liu'utti kättään päälakeaan pitkin. Hänen päästään kasvoi valkoinen, sinisenhohtoinen tukka. Väri oli kylmin, mitä voi kuvitella. Hiukset olivat aivan upeat ja sitä paitsi sopivat Amberille paremmin kuin hyvin, mutta Amber oli raivoissaan.

• Tuo ne takaisin, Sala! Oikeasti!

• En voi. Olen pahoillani.

Susiluola aukeni heidän yläpuolellaan mustana ja valtavana.

• Sinä et kertonut. Amberin ääni oli synkkä.

• Sinä päätit luottaa minuun, Sala muistutti.

• Mutta silti. Olisit voinut kertoa -

Kaikuva ulvahdus jyrisi luolan seinissä. Se nieli kaiken, ollen siten ainoa asia koko maailmassa.

Amber jähmettyi. Hän näki itsensä jättiläissuden otsassa olevasta peilistä. Susi oli pienen hevosen kokoinen ja muuten normaalin näköinen, mutta sen otsaan oli juurtunut - uskomatonta kyllä - peili.

• Sala, mikä tuo on? Amber henkäisi, ja juuri sillä hetkellä Sala loikkasi korkealle luolan kattoon ja sieltä suden selkään.

Susi vinkaisi yllättyneenä ja ensi hämmästyksestä toivuttuaan kävi vastahyökkäykseen. Silloin tapahtui jotain, mitä Amber ei olisi voinut arvata. Sala irvisti julmasti ja raapaisi sutta kuonoon. Kaikki hiljeni hetkeksi ja Amber luuli, että nyt susi raatelisi Salan.

Sala hyökkäsi uudelleen, vierellään kaksi siivekästä pantteria. Yhtäkkiä suden otsassa oleva peili alkoi hohtaa ja säteillä kylmää pakkasta. Sala jäätyi paikalleen ilmaan ja alkoi nähdä kuvia, jotka kumpusivat suden otsasta. Eikä Sala nähnyt omaa naamaansa, vaan sanoja. Sanoja ei oltu kirjoitettu, mutta Sala näki ne silti.

Auttakaa - ei tahdo pahaa - te seuraa - eläinmaa vaarassa.

Nyt Sala ymmärsi, ettei susi ollut tullut hyökkäämään, vaan pyytämään apua.

• Kerro.

• Minä olen Echo. Anteeksi että tunkeuduin mieliinne, mutta olitte hyökkäämässä. Kuten sanoin, ja kuten tiedätte, eläinmaa on vaarassa. Laumani loput jäsenet ovat kateissa, ja edes Toivomuslähde ei näytä heidän olinpaikkaansa. Taisin jäädä heistä jälkeen. Tarvitsen apua, että löydän heidät. Johtaja Aislen peili on alkanut jäädyttää koko eläinmaata. (Echo kumarsi sanoessaan lauman johtajan nimen.)

• Anteeksi, mutta voisinko jutella kahden kesken ystäväni kanssa? Sala kysyi pikaisesti.

• Siitä vain, Echo vastasi.

Sala ja Amber siirtyivät selin Echoon jutellakseen. Echo oli kohtelias, eikä salakuunnellut heidän keskusteluaan. Susi hyräili susien omaa pientä laulua, ettei kuulisi vahingossakaan mitään, mikä ei hänelle kuulunut.

• Tämä on se asia, mistä minun piti kertoa. Jos todella haluat auttaa eläinmaata, sinun pitää vannoa vala, joka velvoittaa sinut puolustamaan maatani henkesi uhalla, ja ajatella, että sinun henkesi ei ole minkään arvoinen, jos voit sillä pelastaa niin monen muun hengen. Sala katsoi Amberia tiukasti.

• Mmmm… Hetkinen. Anna kun mietin hetken.

Muutaman minuutin kuluttua Amber oli tehnyt päätöksensä. Hän vannoi valan.

Echo lähti saattamaan tyttöjä kohti paikkaa, missä oli nähnyt laumansa viimeksi. Koko maisema oli täynnä kylmää, voi vain kuvitella, miltä kylmä näyttää, ilman lunta ja jäätä. Lumen puute kuitenkin muuttui metrin korkuisiksi kinoksiksi, kun he taivalsivat kohti vuoria. Kinokset olivat jäätyneet kuin patsaiksi kovan tuulen takia. Viikkoja vanhat jäljet näkyivät maassa selkeinä kuin tuoreet.

• He ovat menneet tästä. Seurataan jälkiä.

• Täällä ei ollut ennen talvi, Sala selitti. - Ennen täällä oli aina kesä.

• Mm, Amber mutisi mietteissään. Miltä eläinmaa oli näyttänyt ennen tätä kaikkea? Miksi kaikki oli muuttunut? Mitä jos Amber epäonnistuisi?

Korkeimman vuoren huipulla kasvoi vanha puu, eikä se ollut mikä tahansa puu, vaan Vastausten Tammi. Siis puu, joka antoi vastauksia. Elävä puu. Tai siis, eliväthän puut yleensäkin. Tai ainakin elävät puut. Mutta jos he olisivat alkaneet miettiä asiaa tarkemmin, he eivät olisi kerenneet tehdä tehtäväänsä. He olisivat tuhoutuneet.

• Vastausten Tammi, saammeko kysyä sinulta pari asiaa? Sala kysyi.

• Arvoisa Vastausten Tammi, vastasi puu.

• Arvoisa Vastausten Tammi, voimmeko kysyä sinulta muutamaa asiaa?

• Kysy.

• Voitko auttaa meitä löytämään peilisusien lauman ja pelastamaan eläinmaan?

Puu hiljeni. Se tuumi hetken hiljaa itsekseen. Se rapisutteli ja väänteli lehdettömiä oksiaan. Lopulta se päätti.

• Peilisusien johtaja on petturi. Eläinmaa pelastuu, ja Aislen paha henki tuhotaan. Moni maksaa hengellään. Jos te kuolette, pelastatte ehkä niin monen muun, että ette tiedäkään.

Sitten puu huokaisi ja hiljeni.

• Lauma on täällä.

Amber kaivoi pienen taskupeilin taskustaan. Hän katsoi syvälle peiliin ja näki siinä itsensä takaapäin. Mitä? Hän pyörähti ympäri ja näki takanaan puolet Echoa pienemmän, mutta puolet Echoa häijymmän näköisen peilisuden.

• Aisle. Sinä tulit. Amber napsautti Vastausten Tammesta pitkän oksan. Vastausten Tammesta irrotetussa oksassa oli taikavoimaa, joka pakottaa toisen kertomaan.

Amber napautti oksalla peiliä, joka oli Aislen otsassa. Sitten hän katsoi omaa pientä hopeakehyksistä peiliään. Siitä näkyi keppi, mitä Amber juuri piti hyppysissään. Amber hymyili ja tuijotti petoa silmiin.

• Täällä kaivattaisiin vastauksia.

Sala katsoi ihmeissään Amberia. Miten toinen oli keksinyt noin vain oman voimansa? Amberin voima oli selvästi näkeminen. Normaalista peilistä. Voi hyvänen aika.

Amber nosti aseensa ja sivalsi sutta hartioihin.

• Kerro!

• En!

Eläin ulisi, ja hetken Amber tunsi sääliä. Sitten hän muisti vannomansa valan ja kaiken muun ja tukki korvansa suden esitykseltä. Kolmannella lyönnillä susi alkoi kertoa.

• Olen saanut tarpeekseni. Haluan olla kuin sinun maailmasi sudet, en mikään peilisusi. Ajattelin, että jos eläinmaa jäätyisi, kaikki me olisimme vapautuneet tai tulleet portaalin kautta teidän maailmaanne. Olisin ollut niin onnelli-

Amber oli suden kertoessa tarkistanut Aislen mielen. Naaras valehteli. Se teeskenteli. Totuutena olivat niin synkät ja katkerat ajatukset, että Amber hätkähti. Vasta silloin Amber huomasi, että Aislen takana oli aivopestyjä susia koko lauma. Pahuuden perikuvia. Silloin tyttö muisti valan ja sen, että hänen oli joko onnistuttava tai kuoltava, tai molemmat, ja hänen olisi pakko yrittää. Lauma oli jo niin lähellä, että lähimmän hengitys levisi höyrynä Amberin kasvoille. Amber pyyhkäisi kiireesti hihallaan pisarat pois naamaltaan ja suoristi selkänsä. Jospa hän onnistuisi. Toivon sitä todella, hän ajatteli.

Sala katsoi lamaantuneena Amberia. Sala ei voinut liikkua. Hän ei voinut puhua. Sudet olivat jo hänen ja Echon kimpussa. Ne olivat heidän mielessään. Sala katsoi Echoa ja huomasi ettei Echoa ollutkaan enää. Echo oli joutunut maksamaan siitä hengellään. Siitä että oli turvannut viholliseen. Sala mursi lumouksen vihallaan ja lähti matelemaan kuin unessa. Hän yritti juosta, mutta koko notkea ja sukkela keho tuntui niin painavalta.

Amberin ase piiskasi ilmaa vinkuen ja osui silloin tällöin eläimeen päästäen sen hengestään. Amber ajatteli mitä hänelle tapahtuisi jos hän ei selviäisi. Ei hänellä ollut mitään menetettävääkään. Rakkaat pantterit lojuivat revittyinä jonkin matkan päässä. Ne olivat olleet uskollisia loppuun asti. Ne olivat yrittäneet suojella Amberia aina. Amber ei jostain syystä tuntenut mitään niiden tuhosta huolimatta. Vain vihaa ja pientä haikeutta. Ehkä se johtui valasta tai siitä, että ne olivat olleet vain harhoja. Hänen omia pieniä salaisuuksiaan. Amber kiljaisi vihasta ja hyppäsi kohti petturi-Aislea. Kaikki oli menetetty hänen takiaan. Tai ei kaikkea mutta kuitenkin. Amber oli kurkkuaan myöten täynnä tuota kauheaa petoa. Tyttö ruoski sutta vimmoissaan. Jos kuolen, sitten kuolen. Sinä Aisle kuolet myös. Sinä kuolet, koska minäkin. Amber näki vilahduksen silmäkulmastaan ja nauroi, vaikka se ei olisi ollut sopivaa sillä hetkellä.

• Sala, sinä tulit!

Sala pääsi suden kurkkuun kiinni. Hän kuristi, puri, kynsi ja repi vihoissaan. Jokainen päättäköön itse, mitä siitä seurasi Aislen terveydelle. Aisle tiesi, ettei voisi pelastaa enää itseään, mutta päätti tehdä lopun pienistä rääpäleistä jotka tuhoaisivat hänet. Naarassusi avasi voimakkaat leukansa ja murskasi Salan kallon. Sitten se hyppäsi ruumiin yli kuin se olisi ollut vain joku pikkukivi ja loikkasi Amberin niskaan.

• Aika on koittanut.

Aisle hymyili jonkinlaista tuskaista ja katkeraa hymyään ja viilsi viimeisillä voimillaan niskaan ison haavan.

Amber näki suden kuoleman. Kaikki muut olivat kadonneet. Amber näki auringon kurkistavan pilvimassan takaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, hän ajatteli. Hänen sisällään oli vapaa tunne, vaikka hän oli kuolemaisillaan. Aislen kuolema vapautti eläinmaan. Ja niin Amberinkin kuolema, yhtä lailla. Hänen henkeään ei tarvittu enää. He olivat voittaneet. Hän ja Sala. Yhdessä. Amber loi viimeisen katseen rakkaisiin ystäviinsä, jotka lojuivat elottomina maassa, ja sulki silmänsä. Minä tulen, sillä kukaan ei ole kuolematon, hän ajatteli ja kierähti jyrkänteeltä alas tyhjyyteen. Sitten hän ei tuntenut enää mitään.

Siinä se sitten oli. Aika pitkä, mutta toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti. Nuo kohdat, missä on tuollainen nuoli ennen vuorosanaa, muuttui tyhmiksi. Niissä oli oikeasti aluksi vuorosanaviiva. Teksti saattaa olla muutenkin muuttunut, koska kopioin sen Docsista. 

Kiitos kun luit!

Cecilia