Joutsenen laulu osa 1

Heräsin pää pyörällä lattialta. Katselin ihmeissäni kosteata hirsikattoa, ja mietin, missä olin. Hiljalleen eilisen päivän muistot palasivat päähäni, ja tajusin, että olin menettänyt tajuni, ehkä kivun, ehkä väsymyksen takia.

Nousin hetken eteisen lattialla maattuani istumaan ja siitä jonkin ajan kuluttua seisomaan. Otin tukea kenkätelineestä, etten kaatuisi, sillä minua huimasi edelleen. Kun eteisestä tuli peremmälle, näki melko ison tuvan, jonka keskellä oli leivinuuni, sen vieressä iso kasa homeisia halkoja ja seinien vierustalla oli tukeva iso lipasto, kaappi, puusohva ja pöytä. Raollaan olevien verhojen raoista paistoi viileää valoa sisään. Nyt kerkesin tutkia taloa tarkemmin. Talo näytti siltä, ettei kukaan asunut siellä. Joka nurkka oli täynnä pölyä ja hämähäkinseittejä. Lisäksi lattialla lojui kaikenlaisia riepuja ja vaatteita. Näin jopa jotain mädäntyneitä, karvan peittämiä ruuanpaloja pöydällä.

Kun katselin pitkin haalistuneita seiniä, näin että tuvasta lähti kaksi ovea. Kävelin huoneen poikki ja avasin toisen, pölyn peittämän oven, joka oli joskus kai maalattu vihreäksi. Sen takana oli pieni ahdas huone, jossa oli pylvässänky, pieni klaffilipasto ja piano. Naurahdin itsekseni sille, miten huoneen entinen asukas oli halunnut sisustaa pienen huoneensa hienosti ja ylellisesti, mutta olikin vain ahtanut sen täyteen. Suljin oven ja astuin takaisin tupaan. Vielä toinen huone oli tutkimatta.

Toinen ovi oli aivan erilainen kuin aikaisempi. Se oli yksinkertainen, väliaikaiselta näyttävä lautaovi. Otin kiinni roikkuvasta kahvasta ja työnsin. Ovi aukesi hitaasti kirskahtaen, kuulosti siltä että se olisi voihkaissut kesken uniensa. Kun sain oven vihdoin auki, tajusin että se oli aivan pimeänä. Tuvasta loistava valo valaisi hieman huonetta, ja näin lähellä ovea verhon. Vedin sen syrjään, ja sen takana olevasta ikkunasta tuleva kirkas valo häikäisi silmiäni. Kun taas totuin kirkkauteen, tajusin, että huone oli siisti, pöydällä oli pölytön kirja joka oli auki suunnilleen keskeltä. Järkytyin. En olisi koskaan odottanut tällaista. Täällä oli ollut ihan vasta joku, tai sitten täällä oli tälläkin hetkellä se "joku". Ajatus sai kylmät väreet hiipimään pitkin selkääni, ja halusin äkkiä pois huoneesta. Vaikka olin yksin keskellä metsää, olin mieluummin yksin kuin jonkin tuntemattoman kanssa. Huolimatta siitä, että minua pelotti, jokin huoneessa veti minua puoleensa. Työnsin pelon syrjään ja aloin tutkia huonetta.

Jonkin aikaa laatikkoja pengottuani huomasin, että siellä ei ollut oikeastaan mitään jännää. Katseeni siirtyi taas kirjaan, joka oli auki pöydällä. Otin sen hitaasti käteeni ja katsoin sen kansia. Tämä oli jonkun päiväkirja, tai tai joku vastaava. Kirja oli täynnä tekstiä, ja se oli todella vanhan näköinen. Jokin kuitenkin sanoi minulle, ettei se ollut päiväkirja. Aloin lukea mielessäni sotkuisia, käsinkirjoitettuja rivejä.

"mutta mitä minun olisi pitänyt sitten sanoa? Olen eksynyt metsään ja löysin sattumalta tämän talon. Hän otti minut avosylin vastaan, enkä ymmärrä miksi minut lukittiin tänne. Enhän tehnyt mitään. Sanoin vain. Ja koska hän käski. Joka tapauksessa, minusta tuntuu että minun pitäisi yrittää selittää."

Tekstissä ei ollut mitään järkeä, enkä lukenut sitä enempää, mutta ihminen, joka tuon tekstin oli kirjoittanut, oli myös eksynyt. Luulen myös että hän oli eksynyt juuri tähän taloon. Mutta mitä muuta oli tapahtunut? Jätin kirjan auki samalta sivulta kuin se oli ollutkin. Suljin oven niin, että se kirskuisi mahdollisimman vähän, ja huokaisin. Mitä minun pitäisi tehdä? Talon lähistöllä saattoi olla joku, jota en halunnut nähdä. Mutta kun olin pieni ja arastelin jotakuta, äiti sanoi usein, "hänkin on vain ihminen". Päätin siis jäädä taloon ja kohdata mahdollisen uhkan, mahdollisen pelastuksen kunhan hän palaisi. Jos palaisi.

Huomasin nälän vasta, kun mahani keskeytti äänekkäästi ajatukseni. Menin kaivamaan kaappia, jos sieltä löytyisi jotain syötävää. Kaapin luona oli vain niin pimeää, etten nähnyt hyvin sen sisälle. Avasin verhot aivan reunoille asti joka ikkunasta, että valoa pääsisi mahdollisimman paljon sisään, ja palasin kaapin luo. Nyt näin hyvin, minne käteni aioin pistää. Alimmalla hyllyllä oli vain kynttilöitä, tulitikkuja ja pari lyhtyä. En kuitenkaan ollut vielä kuolemassa nälkään, joten kynttilät saivat odottaa. Vitsi vitsi. Toisiksi alin hylly oli täynnä pieniä purnukoita, jotka olivat pölyn peitossa. Otin yhden ulos kaapista ja pyyhin sen puhtaaksi. Minun piti hetki tarkastella purkkia, että sain selvää mitä etiketissä luki. Tungin purkin pettyneenä takaisin riviin. Suolaa. Ja minä olin odottanut jotain erikoista.

Katsoin vielä parin purkin etiketit, ja tulin siihen tulokseen, että kaikissa purkeissa oli mausteita. No hyvä tietää, vaikka hieman petyinkin.

Siirryin keskimmäisen hyllyn tarkasteluun. Ilahduin nähdessäni, että siellä oli paljon säilyketölkkejä. Kalaa, kasvismurskaa, lihakastiketta, erilaisia keittoja, hedelmiä. Tölkkien parasta-ennen päiväyskin oli vain puoli vuotta vanha. Otin yhden persikkatölkin ja laitoin muut syrjään. Ei aikaakaan, kun vatsani oli täynnä ja tölkki tyhjänä.

Mietin, kuinka kauan ruoka riittäisi, enhän minä tiennyt kuinka kauan minun pitäisi viipyä täällä. Minun pitäisi alusta alkaen säästää sitä. Päätin laskea tölkit, jotta ruokaa olisi helpompi säännöstellä.
Tölkkejä oli monessa rivissä kaapin perälle asti. Lisäksi niitä oli paljon enemmän kuin olin odottanut. Kun olin saanut laskun valmiiksi, kirjoitin ikkunan pölyyn muistiin numeron 127 ja laitoin tyhjän tölkin kaapin ylimmälle, tyhjälle hyllylle. Toisiksi ylin hylly oli vielä tutkimatta. Siellä oli pahvilaatikoita, joista osassa oli riisikakkuja ja korppua, osassa kaurahiutaleita ja erilaisia leivontaan tarkoitettuja jauhoja ja suurimmassa osassa oli vettä. Nyt minua ei enää juuri huolettanut, miten selviäisin täällä. Täällähän oli kaikki tarvittava. Laitoin kaapin ovet kiinni ja rojahdin väsyneenä puusohvalle. Ja siihen minä taisin nukahtaa moneksi tunniksi.

Kun heräsin, olin edelleen yksin. Ulkona oli jo sen verran pimeää, että kaivoin kaapista kynttilöitä ja tulitikut. Laitoin paljon kynttilöitä palamaan ympäri taloa. Niiden hehkusta minulle tuli jotenkin lämmin ja turvallinen olo. Ensimmäistä kertaa koko talossa oloni aikana.

Yhtäkkiä huomasin, että yksi kynttilöistä paloi paljon pidemmällä liekillä kuin muut, ja sen liekistä tuli ilmaan myös erikoisen paljon savua. Aloin yskiä, ja yhtäkkiä minua ei yskittänytkään, vaikka savua oli kaikkialla ympärilläni. Ikkunan heijastuksesta huomasin jotain, mikä sai sydämeni hakkaamaan. Miksi edes tulin tähän taloon?

:D Tiedän kyllä että olen jättänyt tämän ärsyttävästi kesken. Mutta sehän on jatkotarinoissa parasta. Olen muuten aika tyytyväinen siihen, että kirjoitin näin pitkän (tiedän, se ei ole pitkä, mutta verrattuna muihin tarinoihini) luvun. Ihanaa jos jaksoit lukea, ja voisitko jättää kommentin? Ja kenties niitä olettamuksia spessua varten? Niitä on edelleen vain yksi...<3 Olette ihania! 

Cecilia